Sun äitis

Olen viime viikkoina miettinyt paljon seuraavanlaista seuraleikki-ideaa (todellisuudessa kierroksia olisi enemmän, mutta olen jättänyt välistä tylsät toimenpidevaiheet ja keskittynyt niihin kohtiin, jotka tuovat tarinaan prosessointia vaativaa lisäinformaatiota).

Kierros 1
Kymmenen 50+-vuotiasta keskenään tuttua naista käy leikisti seulontamammografiassa ja kokoontuu seuraavana päivänä vetämään kortin, jossa on tarkastuksen tulos. Yhdeksässä kortissa lukee: “Tervetuloa taas kahden vuoden kuluttua”. Yhdessä pyydetään lisätutkimuksiin viikon päästä.

Kierros 2
Viiden päivän päästä vedettävässä Lisätutkimus-kortissa lukee, että mammografian lisäksi myös ultraäänellä on havaittavissa pieni löydös. Paksuneulanäytteen tulokset luvataan viikon päästä.

Kierros 3
Jo kuuden päivän kuluttua nostetaan Patologin lausunto -kortti, jossa lukee, että löydös on 1,5 cm kokoinen lobulaarinen karsinooma ja luvataan, että jonohoitaja ottaa yhteyttä leikkausjärjestelyjen osalta kahden viikon sisällä.

Kierros 4
Ei kuitenkaan kulu kuin kolme päivää, kun on aika kääntää Jonohoitaja-kortti. Siinä kerrotaan, että kolmen päivän päästä on magneettikuvaus. Kuvauksen tulokset luvataan kahden viikon kuluttua, silloin lääkärin on myös määrä kertoa leikkaussuunnitelma.

Kierros 5
Tuhannen magneettikuvan analysointiin menee just se, mitä luvattiinkin, joten Lääkäri-kortti käännetään aikataulun mukaisesti kaksi viikkoa edellisestä tapaamisesta. Kortti kertoo, että magneettikuvissa näkyy alkuperäisen syöpäpesäkkeen lisäksi kaksi muuta pesäkettä. Kyhmyn poisto rintaa säästäen ei siksi tule kysymykseen. Alkupräisen voittokortin nostanut pääsee seuraavaksi valitsemaan, tehdäänkö pelkkä rinnan poisto neljän päivän päästä (leikkauksen kesto 1,5 tuntia) vai siirretäänkö leikkausta kuukaudella, jolloin plastiikkakirurgi saadaan paikalle ja rinnan poiston yhteydessä voidaan rakentaa tilalle uusi rinta selkälihaksesta (leikkauksen kesto 8 tuntia).

Kierros 6
Tyyppi valitsee ensimmäisen vaihtoehdon. Pikavisiitti sairaalassa kestää vain päivän, ja jälkitarkastusaika on kaksi viikkoa myöhemmin.

Kierros 7
Jälkitarkastus-kortissa lukee, että kasvaimia oli sittenkin vain yksi. Se on hormonireseptiivinen, HER2-negatiivinen, gradus 2 ja kooltaan 0,9 centtiä. Muu magneettikuvissa näkynyt aktiivisuus on in situ -muotoa, jota ei luokitella edes syövän esiasteeksi, vaan rintasyöpäriskiä kohottavaksi muutokseksi. Vartijaimusolmukkeet ovat puhtaat.

Tässä leikkiversiossa kaikki kierrokset on käyty kuudessa viikossa, kun joka vaiheessa aikataulu oli jopa nopsempi kuin ensin luvattiin. Huonommalla jälkitarkastuskortilla peliä voisi jatkaa seuraavat viisi tai kymmenenkin vuotta, niin pitkäksi ajaksi löytyy selkeät askelkuviot käypä hoito -suosituksista. Karskein 12% sakki voisi pelata version, joka yrityksistä huolimatta päättyy alle viidessä vuodessa.

Jo edellä hahmotellulla kuuden viikon intensiivijaksolla voisi kuitenkin saavuttaa tukun rintasyöpädiagnoosin eduista ja silti välttää kaikki varsinaisen diagnoosin ikävät sivuvaikutukset. Voimakkaimmat kicksit saisi syöpäkortin vetänyt, mutta osansa hyödystä saisivat kyllä muutkin tähän larpiin osallistuvat.

Oman tai kaverin nostaman Rintasyöpä-kortin myötä saattaa

• tulla tietoiseksi siitä, miten paljon läheiset ja ystävät välittävät ja ovat valmiita auttamaan (ilmenee esim. puheluina, tekstareina, sähköposteina, kukkapuskina, siivousseurana, kauppa-apuna, ruokahuoltona…)

• saada käytännön asioihin apua myös ventovierailta (esim. kiireellisen opetusharjoittelun järjestelyt viikon varoitusajalla)

• huomata, että parisuhdemöykyt ovat sittenkin helposti työstettävää sorttia (näkyy puhumisen ja halailun lisääntymisenä).

• tulla vakavasti miettineeksi elämänsä tärkeysjärjestyksiä (ja miettimisen lisäksi onnistuu toivottavasti myös muuttamaan toimintaansa)

• ruveta kiinnittämään huomiota syömiseen, juomiseen ja liikkumiseen (ylipaino ja runsas alkoholinkäyttö lisäävät rintasyöpäriskiä. Jos kortti osuu omalle kohdalle, kannattaa lisäksi muistaa, että normaalipainoiset, hyväkuntoiset ihmiset toipuvat leikkauksesta nopsemmin, että solunsalpaajahoidot rasittavat maksaa, joten lisämyrkyn kanssa kannattaa noudattaa kohtuutta ja että tupakoivilla voi rinnan alueen sädehoidon jälkiseuraamuksena ilmetä keuhkosyöpää vielä vuosien päästä)

• iskeä hillitön kämpänsiivousinto (tyyliin raivaanpa itse pohjan näkyviin nyt kun vielä voin, jatkossa on sitten helpompi turvautua muiden apuun.)

• keksiä järjestyksen ylläpitoa helpottavia ratkaisuja (kuten sellaisen, että hankkii makuuhuoneeseen kevyen pyykkikorin, johon vaattet riisutaan sen sijaan että ne siroteltaisiin lattialle. Vai onko teillä valmiiksi sellainen poikkeuksellinen huusholli, jossa ihmiset oikeesti sijoittavat pyykit suoraan kylppärin pyykkikoreihin?)

• saada aikaiseksi jouduttaa kuopusten kotoa muuttamista (ja huomata, että niin haikeaa kuin lasten omilleen muuttaminen onkin, on omassa aikuisessa rauhassa sittenkin puolensa)

• ruveta järjestämään kuitteja, tiliotteita, vakuutuspapereita, verojuttuja, tilinauhoja yms., niin että ne ovat selkeässä järjestyksessä, ja löytyvät tarvittaessa helposti.

• kirjoittaa luettelon paikoista, joissa on ollut kirjoilla 15 vuotta täytettyään (puuhakkaampi voisi tilata virkatodistukset valmiiksi varastoon [HS, €])

• listata käyttämänsä nettipalvelut käyttätunnuksineen ja salasanoineen ja sopia jonkun kanssa, mitä sitten.

Nuo kaikki ovat asioita, joiden toteuttaminen ei vaadi oikeaa rintasyöpädiagnoosia. Elämän välitsekkejä on lupa tehdä ihan koska vain. Niitä voi toki tehdä yksikseenkin, mutta joskus saattaisi olla hyvä jutella myös ystäväpiirissä.

Itse olin seulontamammografiassa 22.7. Leikkauksen jälkitarkastus oli maanantaina 6.9. Ajatuksiani noilta kuudelta viikolta voi kuunnella Audioboossa Mun syöpäni (jälkitarkastuksen jälkeinen booahdus puuttuu vielä).

Erityisopettajaopintoihin liittyen olin vuosia sitten potilasyhdistysten esittelytilaisuudessa, jossa Mielenterveyden keskusliiton edustaja sanoi, että skitsofreniaa sairastava on skitsofreniaa sairastava, ei skitsofreenikko. Hänen mukaansa viime mainittu sana sulkisi pois kaiken sen muun, mitä ihmisen identiteettiin kuuluu sairauden lisäksi. Ihan kuin skitsofrenia olisi kyseisen ihmisen ainoa tai keskeisin määre. Tuo puheenvuoro tuli mieleeni, kun mietin omaa suhdettani syöpääni. Jo ennen kuin olin kuullut huojentavat uutiset, ettei minun jatkossa ole tarpeen varata syövälle edes osaa identiteetistäni, olin tehnyt päätöksen, että Sun äitis -blogista ei tule rintasyöpäblogia. Rintasyöpä ei ole ainoa ja keskeisin määreeni. Tämä blogi oli olemassa ennen diagnoosia ja jatkaa samalla hömppälinjalla kuin ennenkin. Tai ei jatka ollenkaan, jollen saa aikaiseksi. Tätä se on tämä blogi-itsevaltiaan päihdyttävä valta!

Minun oli tarkoitus aloittaa rinnakkaisblogi mun syövälle, mutta vaikuttaa, ettei sitä sittenkään tarvita. Googlella vertaistukea etsiessään tähän kirjoitukseen päätyneitä ohjaan etenpäin esim. Tiinan tykö. Vasen rintani ja muuta sairasta on ihana, valoisa, hyvin kirjoitettu blogi, jossa toteutuu se, mitä edellä kerroin: elämään mahtuu rintasyöpää sairastavalla muutakin kuin syöpä. Voimia Tiinalle ja perheelleen, syksyn olisi suonut alkavan toisin.

Niille, jotka etsivät kokemuskuvauksia vaikkapa rintasyöpädiagnoosia edeltävistä tutkimuksista, sytostaattihoidoista, rinnanpoistoleikkauksesta ja sen jälkihoidoista, apurahatutkijan sosiaaliturvasta rintasyöpähoitojen aikana yms., suosittelen lämpimästi blogia Tie a pink ribbon - Vaaleanpunainen nauha. Kitsune on muiden mietteiden lisäksi dokumentoinut blogissaan tarkasti erilaisin tutkimuksiin ja hoitoihin liittyvät faktat ja fiilikset.

terveisin
Syksyauringosta uusin silmin nauttiva Sä

Edit 21:30 Äh, nythän mä vasta huomasin, että tästä sekavasta sepustuksesta puuttuu kokonaan kaksi tärkeää seikkaa, jotka siellä toisessa blogissa kyllä on mainittu! Täydennetään siis: olen äärettömän kiitollinen siitä, että suomalaisena 50 - 69-vuotiaana naisena olen oikeutettu kahden vuoden välein tehtäviin seulontamammografioihin, joissa syöpäni löytyi niin varhaisessa vaiheessa, ettei rinnan poiston lisäksi tarvita edes liitännäishoitoa. Lääkäriä lainaten:“Sinulla on suurempi riski kuolla autokolarissa kuin tähän rintasyöpään.”

Edellisen merkinnän kommenttilaatikossa juhlat senkun jatkuvat, käy ihmeessä kirjoittamassa nimesi vieraskirjaan ja nappaamassa pikku tuikku Piritaa (DOM loppui jo, sori). Tässä kamarissa vastataan yleisön pyyntöön ja käsitellään sisustuskysymyksiä. Uskomatonta kyllä, tähän asti ainoa aiheen tarjonta blogissani on ollut iankaikkisen vanha merkintä, jossa Rannan keltaisen talon vitivalkoiset sisustuskuvat ovat olleet sulassa sovussa paperinukkien ja nukkekotikuvien kanssa. Noiden kuvien perässä tuhannet googlaajapoloiset ovat vuosien saatossa eksyneet tänne .

Huomenna minun on tarkoitus lähteä höyryttämään Spögöjen tulevaa kotia ystävältä lainatulla pesurilla. Kämppä on ollut viimeiset kahdeksan vuotta poikamiesten asuntona ja kaipaa kaikkia mahdollisia keinoja raikastuakseen. (Koekäytin höyrypesuria prässäystä odottavien vaateparsien käsittelyyn ja ainakin siinä hommassa se toimi erinomaisesti!)

Raivaamisen jälkeen minä ja mun sisko ripotellaan Iskun alennusmyynnistä ostetun sängyt paikoilleen, levitetään lattialle uudet matot ja lähdetään Ikeaan etsimään muuta huoneentäytettä. Se on nimittäin niin, että ihan kohta viimeisetkin lapset lähtevät tästä huushollista ja jään Gorban kanssa kahdestaan kiukuttelemaan!

Ja sitten ne luvatut kuvat, jotka tosin eivät mitenkään liity Spögsöjen uuteen kotiin, ovatpahan vain veljen vaimon työnäytteitä.

Sun äitis -blogi viettää tänään henkitoreissaan viidettä synttymäpäiväänsä, mutta oikeastaan blogielämäni liki kiihkein vaihe sijoittui aikaan ennen omaa blogia. Karvojen käsiin kasvamisen uhallakin linkkaan vanhaan kirjoitukseeni, jossa kerrotaan blogiskeneen luiskahtamiseni taustavaikuttajista. Tuon kirjoittamisen aikaan olin vielä anonyymi blogipersoona, jonka tosimaailman kytkökset eivät olleet yleisessä tiedossa. En siksi voinut suoraan sanoa, että aloin etsiä poikani Matiaksen blogia silloin syksyllä 2004 ja samalla koukutuin seuraamaan muita. En liioin paljastanut, että Sun äitis -kommentoijapersoona syntyi just siitä, että PA on Mun poikani (tässä vielä kommentoin Anonyyminä, PA:n vastauksen jälkeen syntyi Sun äitis).

Synnyin kommenttilaatikkokulkijaksi. Minusta blogien erityisyys verrattuna muun sortin eetteriin huhuiluun on siinä, että merkinnöissä linkataan toisiin kirjoituksiin ja niiden kommenttilaatikoissa on elämää. En ole erityisemmin ihastunut jonkin tietyn teeman ympärillä pyöriviin blogeihin. Minusta on ollut hienoa törmätä yllätyksiin ja oppia tuntemaan kokonaisia ihmisiä, jotka toisinaan leikkavat hiuksiaan ja toisinaan perehdyttävät suklaakonvehtien valmistukseen, vanhustenhuollon tilaan, junaliikenteeseen ja sensellaiseen. Silloin uusi tieto ja uusi näkemys syntyy sekalaisesta kudelmasta pirstaleita, ei kenenkään valmiiksi tarjoilemasta rakenteesta.

Parasta aikaa blogimaailmassa vietin 2005 - 2006, kun minulla ei ollut mitään velvollisuuksia seurata ammattiblogeja tai kirjoittaa itse viisaita! Rymistelin sinne tänne uteliaana kuin lapsi ja opin ohimennen paikallista viestintäkulttuuria, teknisiä temppuja, uusien palveluitten hyödyntämistä… Se oli lopun alkua. Jossain vaiheessa tuli väistämättä mieleen, että noita opittuja taitoja voisi käyttää hyödyksi myös kouluttajan työssä. Kuin varkain luiskahdin humputtelevasta hauskanpitäjästä verkossa työtään tekeväksi. Kai silläkin puolensa on, mutta Sun äitis -blogin se ajoi henkitoreisiin. Rakastan vapaa-ajan verkkoidentiteettiäni, mutta kammoan ajatusta, että ylläpitäisin ammatillista verkkoidentiteettiä. Lihaminänäni vierastan muottia, johon minun tulisi ammattini vuoksi asettautua, eikä minua verkossakaan huvita olla ammattilainen, jolta on lupa odottaa uskottavuutta, vakautta, ylilyönnittömyyttä ja kaikenkaikkista kunnollisuutta tai sitten toista äärilaitaa, tekemällä tehtyä räväkkyyttä ja suuriäänisyyttä. Minä niin jaan Alf Rehnin ajatukset henkilöbrändäyksestä!

Yksi osa blogipersoonani elämää on ollut erilaisiin livetapaamisiin osallistuminen. Helmikuussa 2005 en vielä uskaltautunut mukaan, mutta osallistuin varjobileisiin kommenttilaatikossa. Ensimmäisen kerran piipahdin pallohameessani Kuukkeli-gaalassa (siinä viimeisessä, jonka jäljeltä Mea on ikuinen blogikuningatar), josta nyt yritin turhaan etsiä raporttia. Löysin sentään Sediksen ja PA:n aiheeseen liittyvät merkinnät. Molemmat herrat pitivät minulle seuraa myös itse tapahtumassa, jossa tapasin lisäksi Mintun, Zepan ja Turistin sekä tietysti ne kaikki pystejä pokkaamassa käyneet suuruudet, jotka näin vain etäältä.

Syksymmällä olisi ollut tarjolla Juttutupa-miitti, johon en mennyt, mutta uskaltauduin etkoille Salarouvatapaamiseen. Siellä näin ensi kertaa kasvoista kasvoihin Elman, Kukkiksen ja Helenin (joka aikoinaan keitteli Sekamediasoppaa).

Manalan pikkujouluista on jäänyt elävimmin mieleen Marinadi pitsisukissa ja mokkahameessa. Niin ja Mitvit, joka opasti minut ja Gorban salakäytävän kautta Bottan puolelle.

Kesällä 2006 lihaminäni vietti synttäreitä. Blogikansaa edusti Marinadin lisäksi Kriisi, ja Justinkin melkein. Heinäkuussa kävin Tampereella Kauraa moikkamassa ja päätin kesän piknikillä Alppipuistossa. Moni tyyppi oli ihan tuttu, vaikka ensi kertaa tavattiin muualla kuin tietokoneella (olenko muuten muistanut mainita, että minulle blogit ja kommenttilaatikot ovat nimenomaan tiloja, eivät pelkkiä tekstimassoja?). Siitä keikasta mainitsen Qimkin, joka Janin lisäksi on eniten antanut minulle konkreettista vermeisiin liittyvää teknikkaneuvontaa.

Vuosiin on mahtunut sen ensimmäisen lisäksi monia pikkujoulutapaamisia (2006, 1, 2006, 2, 2007, 2008 raportoimatta, 2009) ja muita pippaloita (Juttis syksyllä 2006, Töölönranta keväällä 2007, Nosturi keväällä 2007, 1ja 2, Plevna syksyllä 2007, Luft syksyllä 2007, Weeruska syksyllä 2008, Weeruska syksyllä 2009). Noissa riennoissa olen tavannut toista sataa blogaajaa. Osaan yhdistää varmaan sadat kasvot joko blogin nimeen tai henkilöön oikeaan nimeen.

Oma lukunsa ovat ulkosuomalaiset tutut, joita en ole livenä tavannut (paitsi Katan, jonka tarinat Kölnistä ovat nykyään lukun takana!). Jo vuosia olen seurannut Maurelitan ja Ruun juttuja ja välillä melkein unohdan, etten ole kasvokkain heitä tavannut, niin tosia ovat pitkät nettisuhteet!

Suurimmaksi osaksi kohtaamiset ovat tuottanut minulle pyyteetöntä iloa, mutta joukkoon on toki mahtunut myös ihan hyödyllisiä kontakteja (mikä EI tarkoita, että näihin henkilöihin tutustuminen olisi ollut jotenkin vähemmän ilahduttavaa. Heillä vain on sellainen tuplarooli, että huvi ja hyöty yhdistyvät!). Helenan ansiosta saimme aikoinaan opetusministeri Sari Sarkomaan vierailulle oppilaitokseemme. Tuon tapaamisen aikana apulaisrehtori Teemu Kokko kertoi opetusministerille, että HAAGA-HELIA joutuu palkkaamaan keväisin liudan ylimääräistä henkilökuntaa käsittelemään ulkomaisten (lähinnä nigerialaisten) hakijoiden tulvaa. Kansainvälisen yhteisvalinnan pelisääntöihin tuli tuon jälkeen muutoksia. Vaikka tuossa aiemmin sanailin kriittisesti ammatillisesta verkkoidentiteetistä, en voi vähätellä sitä, miten paljon olen työssäni pystynyt kehittymään lukemalla ja tapaamalla Tuijaa, Annea ja Tarmoa.

Näin siis syntyi, kasvoi ja kuihtui yksi blogi. Kerran jo kirjoitin Jevtusenkoa lainaten: Äidit lähtevät pois meidän luotamme hiljaa, varpaillaan…he menevät hitaasti, oudosti, lyhyin askelin pitkin vuosien askelmia. Ei tämä blogi silloin vielä loppunut, ei pamahtaen, ei vingahtaen. Hidas, hiipuva loppu saataa hyvinkin olla edessä, mutta sitä odotellessa vastaanottaisin mieluusti kommenttikuulumisia teiltä kaikilta vuosien varrella tapaamiltani!!

Wanna, Enedina ja joukko muita näyttää lisänneen minut ystäväkseen Windows Liveen, päätellen siitä, että sähköpostiini on pari päivää tulvinut asiaa koskevia viestejä. Ei tunnu kauhean uskottavalta: minäkö muka olisin mukana jossain Windows-yhteisössä! Sitäpaitsi en ikinä rekisteröidy mihinkään työsähköpostillani, ja sinne nämä seurankipeät ovat kerääntyneet tarjoamaan vastavuoroisuutta.

En klikkaillut tarjolla olleita linkkejä, mutta uteliaisuuttani kurkkasin koodista, minne olisivat johtaneet. Venäjällä ja Liettuassa näyttäisi olevan kavereita! En kyllä tiedä, mitä olisi seurannut, jos olisin klikannut Add as friend tai privacy statement, mutta tuskin mitään kivaa kumminkaan!

Viime talvena, kun kinokset ylsivät kainaloihin ja pakkanen paukkui kuukausia putkeen, kehotin Spögejä varautumaan kuumaan kesään. Sammakonreisien sijasta perustin ennustukseni vuotuiseen keskilämpötilaan, joka tuskin hirveästi heilahtaisi. Siksi poikkeuksellista kylmyyttä kompensoimaan tarvittaisiin poikkeuksellista kuumuutta. Oikeassa olin.

Meillä on perusolarilaiseen tapaan tuuletukseen sopimattomat ikkunat. Ainoa avattavissa oleva osuus on ikkunan yläosassa oleva pikkuikkuna. Saattaa olla, että katonrajassa ilma hyvinkin virtailee, mutta lattian tasossa elävälle siitä ei ole paljonkaan iloa. Niinpä olen jo jonkin aikaa nukkunut parvekkeella. Oman jännitysmomenttinsa tähän tuo naapurin parvekkeen katossa killuva jalkapallon kokoinen pimpparipesä. Toistaiseksi elukat ovat viihtyneet omalla puolellaan, mutta varmuuden vuoksi suojaan untani vetäytymällä Emmanuelle-harson sisään.

Helteessä selviytymiseeni kuuluu lisäksi suolatasapainon palauttava ruoka. Tänään syötiin kaali-banaani-salaattia, apposia, uusia perunoita ja graavilohta.

kaali-banaani-salaatti
Tätä omituista salaattia tarjoili aikoinaan JCP:n kummitäti, ja viimeiset 20+ vuotta se on kuulunut olennaisena osana kesäämme. Kummille kelpasi vain Heinzin majoneesi, mutta meillä käytetään yleensä jokakaupasta löytyvää Felixin kevytmajoneesia. Sitruunapippureista suosin Santa Mariaa.

1 kpl pieni varhaiskaali
2 kpl keskikokoista banaania
sopivasti majoneesia
maun mukaan sitruunapippuria

Silppua kaali ja viipaloi banaanit. Sekoita joukkoon muutama ruokalusikallinen majoneesia. Ripottele joukkoon sitruunapippuria. Laita jääkaappiin maustumaan siksi aikaa, kun hommailet muut ruuat.

Apposet
Olen kotoisin siltä suunnalta Suomea, jossa herneenpalkoja kutsuttiin pavuiksi (vrt. “mukulat oli käyny yällä papuvarkaissa”). Meillä kotona palkoja ei ikinä keitetty, vaan ne ahmittiin sellaisenaan. Apposet ovat ilmestyneet ruokapöytäämme Gorban lounaissuomalaisen mummun peruina. Minulta kesti vuosia, ennen kuin ymmärsin, miten turkasen suolaisia niiden pitää olla, että kelpaavat Gorballe!

1 l herneenpalkoja
1 l keitinvettä
1 tl karkeaa merisuolaa

Kuumenna vesi kiehuvaksi (itse teen tämän vaiheen vedenkeittimellä). Laita herneenpalot ja suola kiehuvaan veteen ja keitä palkoja kannen alla puolisen tuntia. Kaada kypsät apposet lävikköön, anna lopun kosteuden haihtua. Tarjoile voisulan kanssa. Tai jos olet laiska, kuten minä, lisää voinokareita apposten päälle, syntyy sitä voisulaa niinkin!

Uudet perunat
Siskoni on kehittänyt uusien perunoiden keittämisestä minuuttilajin. Myös Tupun Rymättylän perunoiden keittämisessä on varmasti omat taikansa, niin herkullisia ne ovat. Perunankeittäjänä en ole likikään näiden suvun naisten veroinen. Kuvan perunat on pesty perunanpesuhanskoilla. Hämmentävän hyvin kuoret niillä irtosivat ihan marketpotuista! Pesurupeama oli silti tämän aterian aikaavievin osuus. Laitoin pestyt perunat ensin kylmään veteen sitä mukaan, kun sain niistä kuoret veks. Proseduurin loppupuolella laitoin vedenkeittimen päälle. Lisäsin perunat kiehuvaan veteen, heitin joukkoon teelusikallisen merisuolaa ja pari tillinvartta. Keittelin perunoita vartin verran. Kaadoin veden pois ja annoin kosteuden haihtua perunoiden pinnalta. Poistin kiehuneen tillin ja ripottelin pinnalle tuoretta tillisilppua. Sisko ja Tupu tarjoavat uudet perunat voisulan kera (siinä on voita ja vettä ja tillisilppua), mutta minä olin taas laiska ja tyydyin perunan päälle tuikattavaan voinokareeseen.

Graavi lohi
Kuten edeltä jo voi päätellä, olen kesäruuassa suolan ystävä! Sikspäs graavaan lohtakin vähintään kaksi vuorokautta herraskaisen vuorokauden sijasta. Ja koska en nyt ollut huomannut varautua toissapäivänä, turvauduin tänään valmiiksi graavattuun kalaan. Pakettitavaraa modasin lisäämällä sitruunamehua, roseepippurirouhetta, tillisilppua ja kesäsipulisiipaleita.

Niin paljon kuvattuun ateriaan sisältyi suolaa, että ihan pakko oli käyttää ruokajuomana olutta, vaikka asiantuntijat varoittavat helleryyppäilyn vaaroista!

Ruotsalainen kumppani kertoi oivasta palvelusta, jonka kautta voi ilmaiseksi lähettää max 2 gigan tiedostoja! Löytyy osoitteesta http://www.skickafilen.se/

Edellisen merkinnän kommenteissa Larko kertoi, ettei enää ota matkavakuutusta, kun eivät korvaa kumminkaan. Omat kokemukseni vakuutusyhtiöiden korvauskäytännöistä ovat toistaiseksi olleet pelkästään hyviä.

Ensimmäisen kerran otin matkavakuutuksen kesällä 1973, kun matkustin kuudeksi viikoksi Plymouthiin. Olin menossa vastavierailulle englantilaiseen perheeseen, jonka tyttö oli edellisenä kesänä viettänyt kuukauden verran meidän perheessämme. No, siinä kävi niin, että kesken reissuani sain sikotaudin. Lääkärissä käynti oli ilmaista! myös turistille, joten mitään kustanuksia minulle ei sairauden hoidosta tullut. Matkavakuutus kuitenkin korvasi myös “seisontapäivät”, eli sain päivärahaa jokaiselta lääkärin kirjoittamalta sairauslomapäivältä.

Seuraavina vuosina matkustelin Kanadassa, USA:ssa ja Englannissa ja interrailasin Euroopassa, mutta noilla reissuilla ei tullut tarvetta turvautua matkavakuutukseen. Vasta 1980 jouduin seuraavan kerran kirjoittamaan korvaushakemusta. Vietimme appivanhempien vieraina joululomaa Sveitsissä. Minä en tasamaan kasvattina ollut tottunut lasketteluun, mutta Gorba tahtoi välttämättä opettaa. Ensimmäisenä päivänä satoi rätin kokoisia hiutaleita, silti piti lähteä yrittämään, kun mies määräsi. Ennakkovalmisteluina Gorba kertoi, että eteenpäin ei sitten saa kaatua, silloin katkeaa jalka. Pitää pyllähtää taaksepäin suksien väliin tai sitten kierähtää sivulle.

Ihan ensimmäisessä laskussa sukseni alkoivat umpihangessa sojottaa laajenevassa haara-asennossa ulospäin. Koska en hallitse spagaatia, päätin kellahtaa kyljelle ja lopettaa silläviisiin koettelemuksen. Ennen kuin side laukesi, ehti polvi (vakuutusyhtiölle tiedoksi: eri polvi) nuljahtaa ikävästi. Tarvoin takaisin hotellille muiden jäädessä laskemaan. Hotellilla appiukko kuittasi homman sanomalla, että meni neidiltä herne nenään.

Illalla kävimme päivystyksessä ja sain kepit. Niillä sitten koikkelehdin liki kaksi viikkoa. Lopputarkastuksessa, pari päivää ennen loman loppua, kysyin lääkäriltä, voisinkohan mennä luistelemaan. Hän kielsi ehdottomasti, mutta ei nähnyt mitään estettä laskettelulle. Olin siihen ikään mennessä ehtinyt luistella tapaturmitta liki 20 vuotta, lasketteluhistoriaa oli n. 20 metrin kaatumiseen päättyneeltä matkalta. Ei niillä lääkäreilläkään aina arvostelukyky ole kohdallaan!

Paluulennolla kadotin kelloni (Omega Deville, 1978 Gorbalta joululahjaksi saatu). 20 minuuttia ennen laskeutumista se oli ranteessani. Taksijonossa huomasin sen kadonneen. Matkavakuutus ei korvannut, kun Suomessa ei kuulemma ole niin taitavia taskuvarkaita, että osaisivat varastaa kellon ranteesta. Tapaturman hoitokulut + viisi kertaa fysikaalista hoitoa sen sijaan korvattiin napinoitta. Päätin jättää matkatavaravakuutukset väliin, mutta ottaa matkustajavakuutukset.

Vuosia olin matkavakuutusasioissa nettomaksaja. Elinaikaiset vakuutusmaksut ja mycket till ropisivat kuitenkin tilille vuosina 1989 ja 2004. Ensin Eurooppalainen maksoi korvaukset appeni kuolonkolarin jälkeen (tuntui irvokkaalta kirjoittaa matkan syyksi korvaushakemukseen huvimatka). Sitten oli Gorban vuoro asioida Ifin kanssa.

Keväällä 2004 matkustimme koko perheen voimin Davosiin. Olin toisena päivänä somassa pikkujunassa matkalla naapurikylään, jossa meillä piti olla lounastreffit, kun PA soitti.

- Onks sinulla tietoa, missä Gorba on?

- Eikös se ole siellä teidän kanssa? vastasin.

- No, ei, kun siinä kävi niin, että se törmäsi yhteen toiseen laskijaan. Ja sitten se vietiin helikopterilla sairaalaan.

Gorballa oli sellaiset Raybanin aurinkolasit, joissa on kummalliset nahkaiset sivuläystäkkeet. Niillä kuulemma näkee hyvin mittarit veneessä, kun sivusta ei synny häikäisyä. Toisaalta niillä havaitsee ylen huonosti, jos sivusta lähestyy toinen laskettelija! Sillä toisella oli (lastentarhanopettajavaimon vaatimuksesta) kypärä päässään eikä hän siksi lainkaan kuullut sivusta lähestyvää Gorbaa. Kumpikaan ei varsinaisesti leikannut toisen eteen, molemmat vain hissuksiin siirtyivät rinteen kaventuessa hiukan keskemmälle ja törmäsivät toisiinsa. Gorbalta katkesi neljä kylkiluuta (naapurin kypäröity pää osui kylkeen), toinen keuhko lysähti pariksi päiväksi kasaan, ja reissun jälkeen hän nukkui seuraavat kuusi viikkoa istualtaan nojatuolissa. Vakuutus korvasi helikopterilennon, neljä päivää davosilaisessa sairaalassa, pakettitolkulla Panacodia ja jatkohoidot Helsingissä, mutta jätti korvaamatta käyttämättömäksi jääneen viikon uimahallilipun. Hyvä, että valitsivat niin päin: hoidot maksoivat yhteensä helsinkiläisen yksiön verran, uimahallilippu muutaman kympin.

Yhteenveto: ikinä ei meidän perhekunta kykene maksamaan yhtä paljon vakuutusmaksuja, kuin tähän mennessä olemme saaneet korvauksia. Silti tietty jännään, miten tällä kertaa käy, kun kysymyksessä on OAJ:n jäsenetumatkavakuutus, ei erikseen itse maksettu vakuutus.

Edit 1.7. Lisätäänpä vielä korvattujen listaan juhannusreissulla revähtänyt polvi. Kävin eilen ortopedillä ja täytin sen jälkeen Ifin sivulla korvaushakemuksen. Hakemukseen ei voinut lisätä liitteitä, joten kopsasin lääkärinlausunnon tapahtumakuvausluukkuun ajatellen, että postitan alkuperäisen sitten, kun sitä pyydetään, mutta saanpahan näin asian vireille. Tänä aamuna tuli korvauspäätös. Korvaavat eiliset kulut ja lähettävät magneettikuvauksen maksusitoumuksen suoraan Mehiläiseen. Ripeää ja joustavaa toimintaa sanon minä! Kiits!

Edit 1.7. lisäys löytyy lopusta.

- Teloin polveni purjeveneessä matkalla Tallinnasta Espooseen ja tarkastaisin nyt, tulisiko minun täyttää korvausilmoitus vapaa-ajan tapaturmavakuutukseen vai matkavakuutukseen?

- Missäs te asutte?

-Espoossa.

- Montakos kilometriä tapahtumapaikalta on kotiinne? Eivät taida kilometrit täyttyä.

- Kuten jo mainitsin, olimme palaamassa Tallinnasta. Eli vakuutusehdoissa mainittu “matkalla, joka suuntautuu yli 50 kilometrin päähän kotoa” täyttyy kyllä.

- Jaha, no mitä siinä sitten tapahtui?

- Olin matkustajana purjeveneessä ja olin nousemassa ylös siirtyäkseni laidalta toiselle, kun veneeseen iskeytyi iso aalto, joka sai tasapainoni järkkymään. En kaatunut, sillä purjehdustossuissani on pitävä pohja, mutta horjahduksessa vasemman polveni sisäpuolinen nivelside napsahti. En pysty kivulta suoristamaan jalkaani ja siihen varaaminen on mahdotonta.

- Ei tuo minusta kyllä tapaturmalta kuulosta. Ettehän te edes kaatunut. Paremminkin luonnehtisin tuota matkasairaudeksi. Miten polvi muka seisomaan noustessa venähtäisi? Tarttuiko se tossu johonkin? Onkos teille aiemmin sattunut samanlaista?

- Itse olin tapahtumahetkellä jotakuinkin paikoillani, mutta jalansijani ei. Se rysähti aaltoon ja liikkui levottomasti ylös-alas ja vasemmalle-oikealle. Tossu ei tarttunut muuhuin kuin tukevasti veneen kanteen. Muun kroppani holtittoman heilahduksen aiheuttama paine purkautui polven kohdalta. Ei, minulle ei ennen ole käynyt näin.

- Tuo on kyllä niin sekava tarina, että kehottaisin kirjoittamaan tapahtumakuvauksen erittäin huolellisesti, jos yritätte perustella, että kysymyksessä on matkatapaturma.

En ole vielä muotoillut vakuutusilmoitusta, kun siihen pitää kirjoittaa, milloin ensimmäisen kerran olin lääkärissä ko. tapaturman vuoksi, ja sain ajan ortopedille vasta keskiviikoksi (yritin kyllä täyttää ilmoituksen, mutta lanketti herjasi, ettei aika voi olla tulevaisuudessa). Kahden päivän “kinttu koholla kiristyksessä kylmän pussin kera” -kokemuksella sanoisin, että jos ei toipumistahti tästä kohene, vietän tuottoisan kesän maaten sängyssä mäcci mahan päällä.

Edit 1.7.
Eilen pääsin vihdoin ortopedille, joka sanoi, että vähimmillään polvesta on venahtanut vasemman polven sisempi sivuside, pahimmillaan vaurioita on niin sivusiteessä, kierukassa kuin eturistisiteessäkin. Sain lähetteen magneettikuvaukseen ja määräyksen käyttää kahta keppiä (lääkärivisiitillä kävin Buranan voimin yhdellä kepillä varustautuneena).

Kotiin päästyäni täytin korvaushakemuksen, johon kopsasin lääkärinlausunnon tekstin ajatellen, että kyllä ne erikseen pyytävät kopion lähettämään, mutta saanpahan asian vireille. Aamulla oli tuli korvauspäätös, jossa enempiä kyselemättä korvattiin lääkärinpalkkio ja kerrottiin, että maksusitoumus magneettikuvaukseen on lähetetty Mehiläiseen! Erinomaisen ripeää toimintaa Ifiltä, joka hoitaa ammattiliittoni jäsenetumatkavakuutukset.

(Kun nyt Ifin korvauskäsittelyä aloin kehua, mainittakoon, että pari viikkoa sitten Spögen iPhonesta murtui lasi, kun puhelin putosi taskusta maahan pojan ollessa autonpesupuuhissa. Kerroin tilanteen kulun nettilomakkeella ja tuntia myöhemmin tuli korvauspäätös.)

PS Eilisen ortopedikeikan hupaisin hetki oli, kun lääkäri kysyi minulta: “Vieläkö olet työelämässä?”. Pitäisköhän värjätä hiukset, kun luomuvärisenä (ja lyhyin askelin keppiköpötellen) vaikutan kanssani samana vuonna syntyneen lääkärin mielestä potentiaaliselta eläkeläismummolta?

Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt aloittaa siltagradu, jos mielin saada sen valmiiksi toukokuun loppuun mennessä. Jotain ideoita ja ajatuksia minulla on, paperilla ei vielä mitään. Konkreettisimmin graduangsti on näkynyt siinä, etten ole päivittänyt blogiani pariin kuukauteen. On nimittäin tuntunut rikolliselta hupikirjoittaa, jollei hyötykirjoita!

Nyt päätin, että sepä vasta on harvinaisen tyhmästi ajateltu!

Siitä gradusta: kun sisältö on vielä hakusessa, päätin satsata välineurheiluun. Muutamia viikkoja olen etsinyt raivoisasti aiheeseeni istuvia artikkeleita Nellin avulla. Suosittelen! Nellin monihaku on niin mainio, että ihan hirveän paljon ei edes tarvitse tiedonhausta ymmärtää, kun jo pääsee alkuun. Jos joku lukijoistani sattumoisin on siinä tilanteessa, että tieteellisten artikkelien metsästäminen on ajankohtaista, kannattaa tsekata, löytyykö oma oppilaitos Nelli-portaalista. Minun kokemukseni on, että aivan turhan harvat opettajat ja opiskelijat tuntevat Nelliä. On tietysti hienoa, että kirjastoissa on osaava ja palvelualtis henkilökunta, joka tarvittaessa melkein etsii aineistot puolestamme, mutta kyllä se vaan on makeeta makoilla kotona sängynpäällä ja ihan itse etätonkia arkistoja!

Jos oman oppilaitoksesi Nellistä ei löydy kunnon ohjeita, kannattaa kurkata esimerkiksi Turun amkin Nellistä. Siellä on selkeitä ohjeita tiedonhakuun ylipäätään sekä Nellin käyttöön ja artikkelitietokantoihin erityisesti (terveisiä Turun amkin erinomaisille informaatikoille, joita minulla on ollut ilo ohjata jo kolmena vuonna ammatillisessa opettajankoulutuksessa!).

Tähän asti olen artikkelin löydettyäni toiminut niin, että olen imuroinut fulltextin itselleni (edellyttää oman kirjaston kautta tapahtuvaa etäkäyttöä, muuten artikkelit ovat maksullisia). Sitten olen lueskellut pdf:n Esikatselussa (kun mulla on tämä Mac) ja tehnyt siihen korostusviivauksia ja lisäillyt keltaisia nootteja tyyliin “tässä on tutkimuskysymys tai kontribuutio tai joku muu huomionarvoinen.”.

Huomaan olevani niitä, joiden on helpompi lukea putkelta kuin paperilta: paperilla ei voi isontaa fonttia (enkä vieläkään ole tottunut käyttämään lukulaseja, vaikka pitäisi) eikä Find toimi lainkaan niin jouhevasti kuin sähköisessä artikkelissa. Vaikka tarkoitukseni ei ole tuottaa gradua copy-pastella, osaan silti arvostaa sitäkin, että tarvittaessa seikkoja pystyy näppärästi kopioimaan (esim. vaikka lähdeluettelosta jonkin mielenkiintoiselta vaikuttavan artikkelin nimen, jonka voi sitten liimata Nelliin ja etsiä itselleen).

Tähn asti olen ollut lukumoodissa enkä ole kummemmin miettinyt kirjoittamista. Kun sekin vaihe väistämättä kohta on edessä, päätin eilen tarttua härkää sarvista ja koota kaikkien löytämieni artikkelien tiedot Refworksiin. Meidän koulussa henkilökunnalla ja opiskelijoilla on käyttöoikeudet tähän oivaan palveluun (tarkasta omasta kirjastostasi, onko teillä). Miten minä Reworksiä kuvaisin? No se on sellainen tietokanta, jonne voi koota lähteittensä tiedot ja josta sitten voi tulostella kulloistenkin määräysten mukaisia lähdeviitteitä ja lähdeluetteloita. Oikeasti jokaisen kannattaisi heti opintojensa alussa totuttautua Refworksin käyttöön. Sinne kun keräisi ja aiheittain järjestelisi viitteitänsä, niin kovasti helpottaisi jokaista seminaarityötä, tutkielmaa yms. viimeisteltäessä.

Minulla meni jokunen tunti nakerrella löytämäni lähteet jälkikäteen Refworksiin, mutta niitäpä olikin vasta muutama kymmenen. Tästä eteenpäin muutan työprosessia niin, että samalla, kun löydän imuroitavan artikkelin, exporttaan sen tiedot suoraan Refworksiin (juujuuu, totta se on, itse ei tarvitse tietoja kirjoitella, kunhan valitsee artikkelin ja exporttaa viitetiedot ohjeiden mukaan. Miinusta on, että joka kustantajalla exporttaus toimii vähän eri tavalla, mutta jokainen tapa voittaa sen, että joutuisi itse arvailemaan, miten viite kirjoitettaisiin!) Eilen lähdin liikkeelle ihan käsikopelolla, vasta tätä postausta varten etsin linkin ohjeisiin! Saman tien sitten asensin Write-N-Citen. Sen avulla saa tuoduksi lähdeviitteet Refworksistä Word-tiedostoon ja luoduksi oikeaoppisen lähdeluettelon. Kunpa olisikin jo niin pitkällä!

Seuraavassa gradupostauksessani kerron tutkimussuunnitelman värkkäämisestä IdeaPuzzlella. Stay tuned!

Eilen aamulla Hesari tuli vasta seitsemältä. Illalla lumipyryssä kauppaan kävellessäni ajattelin, moneltakohan se huomenna tulee, kun keli on tällainen. Tuli puoli kahdeksalta.

En valita, päin vastoin, olen äärettömän kiitollinen niille uutterille lehdenjakajille, jotka ovat kuluneen talven kelejä uhmaten aamuyön pimeydessä tehneet työtään, jotta minä ja kaltaiseni paperiseen aamulehteen kiintyneet brontosaurukset saavat päivänsä kunnolla alkamaan. Kiitos!

Lehdenjakajien ajatteleminen vei mietteeni maahanmuuttajakysymykseen, josta nyt aion lausua pari sanaa, vaikka yleensä varon imuroimasta kommenttilaatikkoon meuhkaajia, ja vältän siksi herkkiin aiheisiin tarttumista (minä pelkuri!).

Oli kerran vauraassa pohjoismaassa (joka ehkä oli Suomi tai ehkei sittenkään) maahanmuuttajamies, joka oli suorittanut yhden maisterin tutkinnon kotimaassaan ja toisen kyseisessä pohjoismaassa. Öisin klo 2 - 6 hän jakoi aamulehtiä. Kahdeksasta neljään hän istui kurssilla opiskelemassa maan kieltä. Iltaisin hän opiskeli pedagogiikkaa. Lisäksi hän oli neljän lapsen yksinhuoltaja. Kuuteen vuoteen hän ei ollut tutkinnoistaan huolimatta onnistunut saamaan muuta työtä kuin lehdenjakoa.

En kuvittele, että kaikki maahanmuuttajat ovat yhtä uutteria. Mutta eivät he kaikki pummejakaan ole. Sitä paitsi harvat ovat tulleet tähän maahan tavoitteenaan päästä sosiaalituelle. Moni on lähtenyt rakentamaan itselleen ja perheelleen turvallisempaa ja parempaa elämää kuin mitä sotainen ja köyhä kotimaa tarjoaa. He ovat kuvitelleet, että voivat käyttää osaamistaan ja tehdä työtä onnensa eteen. Vähänpä arvasivat, että Suomessa on taskuraha kourassa asetuttava odottamaan oikeutta tehdä työtä. Jos joku siinä prosessissa sosiaalistuu toimettomuuteen, niin kumman on vika, sen, joka ei anna tehdä töitä, mutta antaa rahaa, vai sen, joka tottuu tilanteeseen? (Oppimisen asiantuntijana (tsihih!) totean, että jos koko valveillaoloaika monikanavaisesti jotain opetetaan, niin oppiihan siinä väkisin. Myös veltoksi jos nikseen tulee.)

En ole mikään kirkasotsainen idealisti, joka näkee maahanmuuttajissa vain jaloja piirteitä. Monen muun opettajan lailla olen kokenut, että joistain kulttuureista tulevilla on keskimääräistä suurempi taipumus vilppiin. Olen myös saanut kuulla olevani rasisti, kun olen vaatinut afrikkalaiselta potkipalloilijalta samoja tuotetuntemuksen suorituksia kuin hänen suomalaiselta joukkuetoveriltaan (kummallakin pakkasivat olemaan tehtävät rästissä, ne pelimatkat, nähkääs). Ja sitä rataa.

Vaikka välillä tulee vastaan vähemmän onnistuneita kulttuurien kohtaamisia, niin en minä niitä pelkästään tulijoiden viaksi laske. Kyllä vastaanotto kanssa usein on aikast karu!

Se vielä piti sanoa, että olen minäkin jotain oppinut kolmessakymmenessä vuodessa: kun Gorba rupesi kärttämään, että lähdetään mökille kokeilemaan hankikantoa, en antanut manipuloida itseäni, vaan loikolen tällä hetkellä lämpimässä kaupunkiasunnossa läppäri mahan päällä. Ensimmäisen kerran lähdin olemattomille hankikannoille maaliskuussa 1978 ja päädyin kolmeksi päiväksi rehkimään 50 litran öljypänikän kanssa umpihangessa. Seuraavaksi olin ylipuhuttavissa maaliskuussa 1986, kuukautta ennen JCP:n syntymää. Tien päästä mökille oli kahden tunnin tarpomataival. Se oli kaikkinensa sen verran kuolemaa uhmaava keikka, että sittemmin olen aina osannut sanoa ei. Gorba se vain ei millään opi, joka vuosi jaksaa yrittää vonkata kaveria hankikantoja testaamaan!