Minunkin mummoni asuivat Helsingissä. Ja minuakin hämäsi lapsena, kun aapisessa aina mentiin mummon luo maalle, ja me taas matkustimme maalta kaupunkiin mummolaan.

Rannanmummo asui Säästöpankinrannassa, Hakaniemen torin lähellä. Mummolan olohuoneessa oli samanlainen kattokruunu kuin Juttutuvassa (vaari oli ollut rakentamassa työväentaloa ja ostanut oman valaisimensa kimppatilauksessa). Biedermeier-kaapin päällä nököttivät kristallivaasit kukin oman hiotun peilinsä päällä. Kesäksi sohvien ja tuolien päälle pujotettiin kukalliset irtopäälliset.

Mummolassa ei voinut tehdä mitään. Me lapset istuimme ikuisuuksia sohvalla tuijottamassa kiehtovaa mustaa lattiaa, jossa oli paikoitellen pieniä pyöreitä reikiä. Reiät olivat tulleet vaarin sellon piikistä. Vaari oli ollut toiselta ammatiltaan sellisti (päivisin hän oli huonekalupuuseppänä Wärtsilän miljoonatehtaalla Hämeentiellä). Hän oli aloittanut elokuvateatterisellistinä mykkäfilmien aikaan, siirtynyt ravintolamuusikoksi äänielokuvien aikaan ja soitteli minun lapsuudessani enää omaksi ilokseen. Eikä paljon sitäkään, sillä senaikaiset sirkkelit olivat silponeet häneltä kolme sormea.

Mummo oli kunnioitusta herättävä ilmestys. Kropaltaan ja kampaukseltaan hän oli kuin Eine Laine vanhoissa mustavalkoelokuvissa. Hän ei ikinä juossut tai hosunut. Mummo oli Elannon jäsen numero 136 (tai sinnepäin, alta 200 kuitenkin) ja pani aina kauppaan lähtiessään päähänsä hatun ja käteensä hansikkaat. Syksyllä valkoiseen kesähattuun sullottiin silkkipaperia, ja se siirrettiin naftaliinilta haisevan komeron ylähyllylle odottamaan uutta kesää.

Olohuoneen ankean sohvallaistumisen jälkeen oli hienoa päästä mummon kanssa kauppaan. Välillä kävimme Arenan talossa maitokaupassa (siellä oli lattiassa luonnonvaaleita ja terrakottan värisiä kivilaattoja, ja maito mitattiin pitkävartisilla mitoilla asiakkaan omaan emalikannuun). Yleensä kuitenkin teimme ostokset Hakaniemen Elannossa. 60-luvun alussa Elannolla oli vielä oma meijeri, jossa maito pakattiin ruskeisiin lasipulloihin tai puna-valkoruutuisiin tölkkeihin. Tölkkien pinnassa oli vahakerros, jota saattoi raaputtaa kynnellä kuin steariinia ikään. Kaikki nuo erilaiset maidon muodot tekivät maalaistyttöön vaikutuksen (kotona meillä oli maitotinki naapurissa).

Ihan uskomaton, liki hävettäväkin juttu oli, että mummollani oli viinakortti! Itselleen hän osti välillä vähän Muscatia, ja isääni varten hän varasi kulmakaappiin kaksi punaetikettistä olutpulloa.

Mummolla ja vaarilla oli siirtolamökki Herttoniemessä niillä kalliolla, jotka nykyisin ovat Tuorinniemen uimarannan vieressä (tai ainakin nuo kalliot tuntuvat niin selittämättömän tutuilta! Sitäpaitsi mökkikallioiden vieressä oli aikoinaan jonkinsortin satama, jonka paikalle nykyinen Herrtoniemenranta olisi mainiosti voitu rakentaa).

Mökin keittosopen lattian alla oli kolo, jossa säilytettiin kylmää Pommacia. Aikuisille keitettiin kahvivedet spriikeittimellä. Vihreän aidan ja oranssin aurinkoportin takana oli pikkuruinen puutarha, jossa kasvoi herneitä ja hallaimia ja kallionkoloon tehdyssä kukkamaassani kasvatin päivänkakkaroita.

Kesällä 1967 vaari myi mökin ja sellon ja kuoli helmikuussa 1968 honkongilaiseen influenssaan 80-vuotiaana. Jollain hullulla tavalla mummola lakkasi silloin olemasta lapsuuteni mummola, vaikka mummo eli vielä 20 vuotta.

Muutin itse mummon luo Säästöpankinrantaan, kun aloitin lukion. Kaiken kaikkiaan sukuni ehti 75 vuoden aikana asua viidessä sukopolvessa siinä siltasaarelaiskaksiossa: mummon vanhemmat, mummo, isäni, minä + sisarukseni ja siskoni vanhin lapsi.