Pikku tytöstä lähtien mummoni halusi enemmän ja parempaa. Alku näytti hyvältä, hän pääsi naimisiin rikkaan talon vanhimman pojan kanssa. Mutta kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan: 30-luvulla talot kaatuivat alta kevyesti, ja yksi jos toinenkin entinen talollinen löysi itsensä hanttihommista Helsingistä. Sinne mummokin päätyi tehdastöihin, käytännöllisesti katsoen yksinhuoltajaksi kolmelle lapselleen (virallisesti hän ei koskaan eronnut miehestään).

Hän ei silti menettänyt uskoaan enempään ja parempaan. 50-luvun alkuun mennessä lapset olivat muuttaneet omilleen, ja mummo alkoi itsenäisenä naisena tehdä unelmistaan totta. Hän perusti ensin kioskin, jota sitten laajensi kaupaksi. Minun lapsuudessani rakennuksen toisessa päässä oli posti, keskellä oli mummon lyhyttavaraliike ja toisessa päässä ulkopuoliselle kauppiaalle vuokrattu ruokakauppa.

Mummon kaupassa myytiin kankaita, ompelutarvikkeita, liivejä, sukkia, puseroita, kotitakkeja ja froteeleninkejä… ja toisella seinustalla kölninvettä, ihovoiteita, kynsilakkaa, partateriä ja kondomeita.

Mummo seisoi lasisen tiskinsä takana edustavana. Hän pesi hiuksensa päivittäin pelkällä Vitaplus-hoitoaineella, etteivät ne olisi kuivuneet liiaksi. Pesun jälkeen hän kieputti niihin keittopaplarit kymmeneksi minuutiksi. Mummolla oli kymmenittäin kyllikkivirolaistyylisiä silkkipuseroita, joihin solmittiin eteen rusetti. Katajanokalle Keskoon lähtiessään hän puki päälleen A-linjaisen ulsterin, jonka helmat keinuivat upeasti.

Mummolle kauniit vaatteet olivat tärkeitä jo silloin, kun perhe eli pienesti Hesarilla. Lapsensa hän puki aina seuraavaan sosiaaliluokkaan. Ei ollut yllätys, että meille lapsenlapsillekin siunaantui mummolassa kauniita vaatteita. Elämäni hienoimmat ja laadukkaimmat takit sain mummoltani: alle kouluikäisenä punainen villakankainen merimiestakki, alakoulussa kylän ensimmäinen maihari, keskikoulussa punaruutuinen loden, lukiossa kasmirsekoitteinen, supikauluksinen kietaisutakki, opiskeluaikana bucklee-pintainen hupputakki, viimeisenä lahjana luumunvärinen A-linjainen takki, jossa oli mustalla sametilla somistettu huivi.

Rannanmummolla ei lapsilla ollut mitään tekemistä. Rajamummolla oli. Kaupan takana oli piha ja puutarha, jossa saattoi leikkiä niitä leikkejä, joita pihoilla ja puutarhoissa yleensä leikitään. Lisäväriä ulkoaktiviteetteihin tarjosivat kaupan päädyn löyhkäävät roskikset. Niiden tuntumassa saattoi väijyä ohi viuhtovia rottia. Myös kellarin varastotilat olivat mielenkiintoisia paikkoja. Lukemaan opittuani viihdyin etenkin huoneessa, jonka lattialla oli röykkiöittäin Rautakirjaan palautukseen meneviä lehtiä.

Minä en juurikaan kelvannut myyjättäreksi kauppaan. Siskoni sen sijaan oli siellä kesätöissä 12-vuotiaana! Hän oli sellaista varhaiskypsää lajia, joka näyttää kropaltaan aikavalta jo nuorena. Asiakkaat eivät ollenkaan arastelleet kysyä neidiltä neuvoa vaatevalinnoissaan, sillä kenellekään ei olisi tullut mieleen, että myyjätär oli hädin tuskin toisella kymmenellä! Toisaalta, eivät ne lähiön rouvat itsekään paljon yli kahdeksaatoista olleet.

Syyspimeinä iltoina lähdimme mummon kanssa usein kävelylle . Tornitalojen ikkunoista mummo laski, monessako oli hänen myymänsä verhot. En tiedä oliko 60-luvulla yleisemminkin tapana, että verhot piti vaihtaa vähintään kahdesti vuodessa. Ainakin mummo onnistui juurruttamaan tavan lähiöönsä niin tehokkaasti, että syksyin keväin kaupassa oli verhosesonki.

Kesällä mummo järjesti puutarhassa ulkomyyjäisiä. Laatikoista voi tonkia edullisia löytöjä, pahvimukeista sai Costaricaa ja taustalla soi haitari. Muutenkin mummo oli kova likka järjestämään juhlia. Sukukekkereitä pidettiin harva se vuosi. Äitini näkemys oli, että mummon piti päteä juurilleen jääneille lounaissuomalaisille sukulaisilleen ja osoittaa, miten hyvin hänelle lopulta oli käynyt. Minä uskon, että mummosta vain oli kiva järjestää juhlia.

Yksissä juhlissa söimme itsemme kipeäksi puolisulanutta jäätälöä. Se oli kioskeihin toimitettavaa irtojäätelöä, jota kauhottiin alumiinikauhalla alumiinisistä viiden litran säiliöistä (se kauha muuten on käytössäni edelleen!). Suosikkimakuni oli vihreä kesäjäätelö. Päälle juotiin kylmää Cokista tai Caria. (Minua harmittaa vieläkin, kun en tiedä, mitä sille punaiselle, päältä aukinaiselle Coca Cola -jääkaapille sittemmin tapahtui!)

Ruoka oli Rajamummolle arkenakin tärkeää. Vaikka hän teki pitkää päivää itsenäisenä yrittäjänä, ei ruokana koskaan ollut eineksiä. Lounaissuomalaisista ruuista mummo oli mieltynyt piimäjuustoon, rosolliin (jota kutsui sallatiksi) ja makaronilaatikkoon (jossa ei ollut lainkaan lihaa). Mummon pullat eivät olleet kummoisia (kun mun äitini teki niin erinomaisia pullia), mutta hannatädinkakkuja ja piimäkakkua söin mielelläni.

Mummo oli ärsyttävyyteen asti ahkera. Hän teki pitkiä päiviä kaupassa ilman lomia, kuopsutteli puutarhaansa, putsasi huushollia, kiersi seurakunnan tilaisuuksissa, kestitsi vieraita. Hän oli kovin kiinnostunut ihmisten kohtaamisesta ja hänen kotinsa oli aina avoinna sängyntarpeisille. Mummolla väliaikaismajoittui asunnotta jäänyt kuvataitelija, miestään pakeneva vaimo, Sibelius-viulukilpailun osallistuja ja monia muita. Ja tietysti liuta lapsenlapsia ensin loma-aikaan, sitten Helsinkiin muutettuamme omilla avaimilla, yllättäen, milloin vain. Sillä naisella oli harvinaisen huonosti kehittynyt yksityisyyden tarve!

Loputtomiin mummo ei voinut kauppaansa pitää. Verkkokalvon rappeuma eteni vääjäämättä ja seitsemänkymppisenä mummolla alkoi olla vaikeuksia vaihtorahojen kanssa. Tuloksellista kaupantekoa haittasi sekin, että mummo oli oppinut hinnat liian hyvin ulkoa: kun uusi kuminauhaerä tuli kauppaan, mummo hinnoitteli sen ulkomuistista lähetyslistoja tarkastamatta. Montakohan vuotta hän ehti myydä kuminauhaa tappiolla ennen kuin joku alkoi ääneen ihmetellä hintojen halpuutta?

Kaupasta luopuminen oli mummolle ensiksi raskasta, mutta sosiaalisena ihmisenä hän löysi äkkiä uutta täytettä elämään. Mummo muutti töölöläisrouvaksi ja alkoi kokkailla vanhusten ruokalassa. Hyvin nopeasti hän oli saanut ympärilleen uuden seurapiirin, vakituisen poikaystävänkin!

Kesäksi mummo aina muutti takaisin kaupalle pelakuitaan laittelemaan ja ruusujaan kuopsuttelemaan. Ruuat hän osti omasta kaupasta. Kunnes yhtenä kesänä kauppaa ei enää ollut. Itä-Helsinki oli rakennettu täyteen toinen toistaan näyttävämpiä marketteja, ja yli neljäkymmentä vuotta toimineen lähikaupan aika oli ohi.

Sinä kesänä menimme mummon kanssa tyhjään kauppaan. Mummo katseli liki sokeilla silmillään ihan toista kuvaa kuin minä, joka näin maahan vajonneen kaupan alakulon. Hän näki valoisan uuden kaupan ja osastojen väliset heiluriovet, kun hän ylpeänä huhusi vuosikymmenten taakse pojalleen: “Mikko, Mikko, tämäkö nyt on se Anttilan kauppa, joka kioskista aloitti?” Siinä hän seisoi kevyesti kannatintolppaan nojaten ja oli ylväs ja kaunis kuin Greta Carbo!

Syksyllä mummo päätti, että oli sopiva aika kuolla. Kevääseen siinä kumminkin meni.

PS Tarinasta tuli sittenkin enemmän mummojuttu kuin mummolajuttu, mutta samapa tuo!

Otan lootassani vastaan vinkkejä muiden mummolatarinoista. Omansa ovat toistaiseksi julkaisseet Mervi, Kukkis, Helen , Mrs Ruu Morbidi, Louhi, Karpalo, Touhulan äiti (jonka tarina on julkaistu jo viime maaliskuussa!), Kirsti, Marinadilla on tarina sekä kaupunkimummosta että maalaismummosta ja Pauliinakin on kertonut mummostaan. Lisäksi Minh on kertonut kirjoittaneensa montakin juttua mummoistaan. Yritän kaivaa tähän linkit, kunhan ehdin.

Ja kaikkihan sai siis alkunsa PAn mummomuistosta, jonka täydennysosa on täällä.