Ei siitä mikään haikailujuttu pitänyt tulla, siitä piti tulla kuljeskelujuttu! Tästä tulee.

Ei kukaan päästä lastaan itseksensä liikkumaan kodin ulkopuolella, ennen kuin on harjoiteltu yhdessä ja sovittu pelisäännöistä. Jonkun mielestä asemanseutu ei sovi harjoitelleellekaan lapselle.

Silti monessa kodissa pienet lapset päästetään Internetiin ilman vanhemman kanssa kuljettuja harjoituslenkkejä. Ennen oli niin, että vanhempi osasi enemmän ja neuvoi lastaan. Moni tieto ja taito siirtyi isältä tyttärelle tai äidiltä pojalle. Nyt lapsi näennäisesti tietää ja osaa tietokoneista ja netistä enemmän kuin vanhempansa. Silloin muutama huolissaan oleva vanhempi huutaa yhteiskuntaa apuun ja vaati asemantienoon aitaamista.

Taisto Lehikoinen kysyy, miten kukaan voi vastustaa lapsipornon estoa ja hyppää tästä johtopäätökseen, että Internet-sisällön sensurointi on viranomaisilta ja teleoperaattoreilta suoraselkäistä ja vastuullista toimintaa.

Jos olisi olemassa koodinpätkä, jonka koneelleni asentamalla saisin lopetettua lapsipornon tuottamisen ja jakelun, en hetkeäkään epäröisi koodin asentamista. Sen sijaan en voi hyväksyä suodattimia, kun tarjolla on vain virirelmiä, joilla yritetään estää lapsipornosivuille pääsy, mutta samalla epähuomiossa tai tahallaan(?) estetään pääsy miljooniin muihin paikkoihin.

Minä uskon moraaliin, ihmisen sisäiseen tarpeeseen tehdä niin kuin omien arvojen pohjalta oikein on. Minä en usko moralismiin, jossa joku ulkopuolinen tulee sormiheristelemään ja rajoittamaan omaa ja lasteni oikeutta tehdä itsenäinen valinta olla menemättä pornosivuille.

Mun muksuni ovat sensuuritta vaeltaneet netissä ensin kanssani ja sitten ominpäin vuodesta 1996. Kysyin kaksosilta, montako kertaa he ovat vahingossa päätyneet pornosivuille etsiessään jotain muuta. Kuulemma kahdesti. Kysyin, mitä he sitten tekivät. Sanoivat sulkeneensa sivun.

Viikolla kerroin pojille, että lähden viemään lusikoita lainaan Elmalle (joka ei sitten lopulta niitä tarvinnut). Pojat varoittivat minua:

“Äiti, muista nyt, ettet tunne sitä ihmistä oikeesti. Se on vain nettituttu. Kannattaa olla vähän varovainen sen tapaamisen kanssa. Parempi olisi ottaa joku vanhempi ihminen mukaan. Tai ainakin kertoa lähtiessään tarkkaan, mihin on menossa. Eikä kannata mennä kenenkään kotiin, olisi parempi sopia tapaaminen johonkin julkiselle paikalle. Jos nyt ylipäätään on pakko tavata.”

Siinä kuunnellessani koin aikamoista onnistumisen riemua: vapaiksi kasvatetut lapseni olivat oppineet myös vastuullisiksi.

PS Jos vanhemmalla on täydellinen nettikammo ja haluttomuus lähteä lapsensa oppaaksi tutustumisretkille ja pelisääntöjenharjoittelumatkoille nettiin, niin onhan meitä ammattilaisaikuisiakin, jotka kouluissa kuljemme lapsen kanssa. Tärkeintä on, että on joku aikuinen. Oman vanhemman osuutta korostan siksi, että niin monessa muussakin asiassa kodit haluavat tehdä omannäköisiään arvovalintoja. Minun törkyrajani voi olla eri paikassa, kuin jonkun oppilaani vanhemman törkyraja. Hienosäätö olkoon perhekohtaista pohdintaa.