Varoitus: seuraa pitkä jorina yhdestätoista muutosta (joiden väliin olisi vielä mahtunut neljä osaperhemuuttoa). Tarinan lukeminen voi olla yhtä puuduttavaa kuin Liisankadun Pikkolon inventaariolistoihin perehtyminen!

Olimme tavanneet pari viikkoa aikaisemmin Bottalla. Ihan satunnainen tuttavuus. Mutta sillä oli käytössä pakettiauto ja minulla oli edessä muutto.

- Oisko sulla hetki aikaa, kun tarvitsisin muuttoapua?
- Loppuelämä!
- Oho, nyt kyllä tarvitsen vähän toipumisaikaa!

Siitä alkoi ensimmäinen yhteinen muuttomme. Muutettavaa ei ollut paljon. Mies kääri sanomalehteen tusinan Kalevala-teekuppeja. Minä pakkasin kassillisen vaatteita. Yhdessä kävimme ostamassa Lundian hyllyn (niiden tikkaiden kuljettamiseen tarvittiin se iso auto, muuten muutto olisi hoitunut bussipelillä). Muuttopalkkana tarjosin miehelle Torossa sipulipihvin.

Toinen muuttomme oli kaksiosainen: ensin roudattiin minun tavarani uuteen yhteiseen kotiimme, kolme kuukautta myöhemmin tuotiin miehen kamat. Minun roiniani siirrettäessä mies hermostui jatkuvaan naputukseeni ja iski Kodinonnen päähäni. Hiersi oikein huolella, niin että multa tarttui kiinni päänahkaani ja valui pitkin hölmistyneitä kasvojani. Naimisiin sentään päädyttiin.

Seuraavaan muuttoon (3.) tarvittiin jo isompi paku, sellainen kuorma-autoksi rekisteröity. Vaatteiden, astioiden ja Lundian lisäksi omaisuuteemme kuului häälahjarahoilla hankittu pöytä ja tuolit, parisänky, miehen kirjoituspöytä, anoppilan vanha sohva ja meiän isän vanha nojatuoli, pesukone sekä miehen pappavainaan vanha televisio. Lähdimme länttä kohti pitkin vanhaa porintietä, joka osoittautui mutkaiseksi ja sikaliukkaaksi. Olisi pitänyt valita pikkasta pidempi reitti mootoritietä pitkin, niin olisi säästynyt paljolta pelolta! Perillä oli kaukana. Miehelle se sopi, hän oli kyllästynyt asumaan sukulaisteni nurkissa.

Neljännessä muutossa meitä oli jo kolme. Muuttokuorma oli paisunut pinnasängyn verran. Uuteen ASP-kotiin hankittiin lisäksi siskon miehen veljen käytetty sohvakalusto ja mun äidin entinen pakastin. 500 litran arkun raijaaminen hissittömän talon neljänteen kerrokseen oli sen muuton mieleenpainuvin kokemus. Tai sitten se, kun mies alkoi valittaa, kun kahdessa vaatehuoneessa paloi valo yhtä aikaa ja minä mokomasta hermostuneena selitin, että valoa on paha sytyttää tavaralasti kädessä ja koskaan ei tiedä laatikon avatessaan, kumpaan koppiin tavara on tarkoitus sijoittaa. Sanomistani tehostaakseni potkaisin tomerasti ilmaan, jolloin kenkäni puolivahingossa irtosi jalasta ja osui miestä munille. Mies tästä tulistui ja yritti livauttaa minua päähän, dyykkasin, mutta miehen pikkurilli hipaisi kovaa kalloani. Siitä lähtien miehen sormi on ollut ylimmästä nivelestä vino. Sen jälkeen väkivalta ei ole kuulunut muuttoihimme.

Viides muutto oli 600 km pitkä (Suomi on yllättävän leveä). Muuttovälineenä oli tavallinen, miehen työnantajan toimipaikkojen väliä sahaava rekka. Huushollikamojen lisäksi sen suojassa matkusti miehen 30-vuotislahjaksi saama käytetty alumiininen soutuvene ja meidän Saab 96. Auton kuskaamista rekalla puolsi bensan säästö ja se, ettei Saab-raukka olisi suoriutunut noin pitkästä taipaleesta. Sillä, kuten monella autollamme sittemmin, oli tapana ruveta keittämään vähänkin pidemmän ajorupeaman jälkeen.

Uusi kotimme oli upea: korkealle rantakalliolle rakennettu mansardikattoinen huvila. Tilaa oli niin paljon, että yksi huone jouti purjeiden säilytykseen. Sataneliöisen olohuoneen lattialla kaksivuotias esikoinen sai harjoitella kolmipyöräisellä ajamista ja lumikolalla jytyytystä. Lattian naarmuuntumista ei tarvinnut surra, sillä jo muuttaessamme tiesimme, että talo purettaisiin vuoden päästä ja siihen mennessä piti löytää uusi asunto.

Parin kilometrin lähimuutto (6.) tehtiin telakan avolavaisella pikkukuormurilla. Muuttokuormassa oli entisten kamojen lisäksi kaksi keltaista lastensänkyä, jotka olivat löytyneet edellisen kodin vintiltä. Sänkyjä tarvittiin kaksi, koska perheeseemme oli siunaantunut toinenkin poika. Elintason nousua edusti 30-vuotislahjaksi saamani astianpesukone.

Kun pari vuotta myöhemmin lastasimme rekkaa määränpäänä entinen ASP-kotimme (7.), eivät keltaiset kierrätyssängyt mahtuneet mukaan. Niiden tilalla kulki Muuramen Jugmanni-kerrossänky. Hetken aikaa toimineelta firmaltani lunastin verottajaa tyydyttävällä hinnalla Muuramen kirjoituspöydät, pari hyllyä ja sohvan. Muuten rekan sisältö oli suunnilleen entisenlainen.

Omaan kotiin oli hyvä palata. Idänretkemme aikana joku vuokralaisistamme oli päättänyt omia pakastearkkumme. Niinpä kun muuton hetki taas kolmen vuoden päästä koitti (8.), oli kuorma sitä vertaa kevyempi. Uutena painona mukana kulkivat kaksospoikiemme Jolla-sängyt ja kuivausrumpu.

Seuraavaksi pysyimme aloillamme peräti viisi vuotta. Tämän pysähdyksen aikana kymmenen vuotta palvellut siskon miehen veljen sohvakalusto sai väistyä (yksi nojatuoli sentään säästettiin), ja tilalle tulivat anopinhylkäämät kaksi sohvaa ja nojatuoli sekä pari koivuista kaappia. Vaurautemme lisääntyi myös muutamalla Martelan toimistokirjoituspöydällä (sellainen perinteinen 70-luvun tammiversio), lukuisilla mappihyllyillä ja muutamalla vaatekaapilla.

Kun lähdön aika koitti (9.), muuttoautona oli perinteiseen tapaan paluukyytiä heittävä rekka. Olin esivalmistellut kaiken hyvin. Laatikot olin kantanut valmiiksi autotalliin. Samoin sellaiset huonekalut, jotka sain yhden naisen voimin liikuteltua (mies oli muuttanut uudelle paikkakunnalle jo puoli vuotta ennen meitä muita, joten minulla ei ollut kantoapua muuton valmistelussa ). Muuttopäiväksi tilasin apuun kaksi brankkaria. Kun kuski tuli, kierrätin hänet läpi kämpän ja tallin, jotta hän osaisi suunnitella lastaamisen. Mutta mitä vielä! Pakkasi alun kuin minkäkin vaappuvan hopsiflopsin ja vikisi sitten loppuajan:

- Eihän nää mahdu millään! Asunnon tavarat kyllä mahtuu, muttei varaston tavarat. Miten varastossa voi olla noin paljon tavaraa?

Daa! Kun ensimmäiseksi olin selittänyt, että suurin osa tavarasta on valmiiksi alas autotalliin kannettuna, että varsinainen lastaaminen sujuisi sutjakkaasti! Sitäpaitsi niinkin kokeknut muuttaja kuin minä, tietää kyllä, mitä kohtuudella voi olettaa mahdutettavaksi yhteen rekkaan. Eihän tällä kertaa tarvinnut edes kuljettaa venettä ja autoa! Eniten olin kuitenkin huolissani 40-vuotislahjaksi itselleni ostamasta Performasta ja sen mahtavasta 17-tuumaisesta näytöstä. Osaisikohan se tumpula pakata aarteeni niin, että ne olisivat ehjiä vielä perilläkin?

Seuraavaksi levittäydyimme rivitaloon. Autotalliin alkoi kertyä epämääräistä roinaa. Suksia, luistimia ja polkupyöriä oli kuudelle hengelle. Autonrenkaita kahdelle härvelille (toinen vuosimallia -81 oleva pidennettyhyttinen pressulavapaku, johon koko pesue oli mahdollista mahduttaa istumaan, toinen melko tuore Skoda). Lisäksi oli yhdet vanhan Samaran talvirenkaat vanteineen, kun eihän sitä tiedä, jos ne vaikka joskus tarvittaisiin Skodaan. Anoppilasta tuli lisää ruokapöytiä ja tuoleja. Joka lapsi toi joka vuosi koulusta läjän piirustuksia, käsitöitä ja vihkoja, jotka muka piti säilöä muistojenlaatikkoihin. Kuvakirjavuoret kasvoivat. Lempileluröykkiöt samoin. Myös aikuisille kertyi kirjoja. Kurssimateriaalimapit alkoivat täyttää maailmaa. Veroilmoituksia, vuokrasopimuksia, asunnon kauppakirjoja, työsopimuksia, työttömyysilmoituksia, tiliotteita alkoi olla uhkaavia määriä. Performan lisäksi hankittiin iMac ja miehellä oli lisäksi vanha pc.

Poismuutto (10.) hoitui pyykinkuljetuskuorma-autolla, kirjankuljetuspakettiautolla, omalla pressulavapakulla ja henkilökohtaisella farmarilla. Vastaanottopäässä asunto oli väljä ja varastotilaa runsaasti, joten suurta sortteeraamista ei tarvittu. Kaikki tämä kostautui tässä viimeisimmässä muutossa (11.), kun isommasta kämpästä muutettiin pienempään! Ihmisiä muutti tällä kertaa vain neljä, isot pojat ovat jo omilla teillään. Silti roinaa on kuuden edestä!

Lundian kirjahylly on edelleen mukana. Kirjoitan edelleen saman Muuramen kirjoituspöydän ääressä. Pojat ovat ikänsä nukkuneet Jollissaan ja Jungmanneissaan, niin nytkin. Kaikki Martelan kirjoituspöydät ovat edelleen käytössä. Anoppilan 70-lukuiset mööpelit täyttävät edelleen olohuoneemme. Firman vanhan sohvan superlonit toimivat pehmusteena ikinuoren Mersumme lavalla. Minulla ei vieläkään ole verhoja. Häälahjaksi ostetun pöydän vei Pelastusarmeija, tuolit jatkavat elämäänsä isoilla pojillamme. Siskon miehen veljen vanhan kaluston viimeinenkin tuoli tuli taipaleensa päähän.

Luopuminen on kovin vaikeaa. Ainakin miehelleni. Olemattomaan kellarikoppiimme on säilöttynä monta sellaista nökköstä, joille ei ole mitään käyttöä, mutta jotka jatkavat taivaltaan kanssamme, kunnes jonain päivänä päätyvät poltettavaksi vainajan kanssa samalla roviolla.

Hiukan kuorma sentään taas keveni. Kuusikymmenkiloinen, metallinen mäkiautonrunko ja kolmekymmentä jätesäkillistä sekalaista roinaa pätyi Kivikkoon Sortti-asemalle (maksoi vain 25 euroa!). Pelastusarmeija kelpuutti monta vaatekaappia, pöytää, astiakasaa ja vaatesäkkiä ja kierrätyskeskus imaisi osan. Kaikia näitä muuttajan ystäviä kiitän lämpimästi!