Jouluna 1981 ostin äidilleni Helena Anhavan runokirjan Kysy hiljaisuudelta itseäsi. Tammikuussa 1982 äiti kuoli. Kirjasta oli avattuna kohta:

Eikä yksikään palaa kertomaan miten lempeästi ja kärsivällisesti hänet autettiin lähtemään, oi tuntematon apuhoitaja.

Apuhoitajia ei enää ole. Nykyisin lähihoitaja huolehtii ihmisestä taipaleen lopulla, seisoo huomaamattomana huoneen perällä lähdön hetkellä, pukee kuolinpaitaan ja sytyttää kynttilän.

Allekirjoitin vetoomuksen (via Ainailona)

Lisäksi haluaisin allekirjoittaa tehokkuudenvastaisen vetoomuksen.

Ei muovisia tyynypusseja! Tyynyn helppo huollettavuus ei saa olla arvokkaampaa kuin kroonikon uni.

Ei muovisia poikkilakanoita! Satiinilakana ei hiosta ja sillä kääntyily on helpompaa, makuuhaavojen synty hidastuu.

Ei ymärivuorokautiselle pyjamapukeutumiselle ja sänkyyn syöttämiselle! Mielenvireys säilyy, kun päivässä on vaihtelua. Vanhuus ei ole sairaus, joka edellyttää potilasasua.

Vuosi sitten isotätini kuoli yli 80-vuotiaana. Viikkoa vaille vainaaksi hän eli itsekseen omassa puulämmitteisessä talossaan Yläneen sivukylällä. Tytär ja tyttärenpoika huolehtivat kauppareissuista ja siivoamisesta. Neljän terveyskeskuksen vuodeosastolla vietetyn päivän kokemuksella hän analysoi tilannetta kaksi päivää ennen kuolemaansa:

Yksi täällä pitää minua ihmisenä. Esitteli itsensä oikein kädestä pitäen. Muut eivät tervehdi. Niitä on ainakin kaksikymmentä nyt kulkenut tässä.

Antaisivat edes jakkaran jalkojen alle. Sattuu lonkkaan, kun joutuu roikottamaan jalkoja ilmassa, kun eivät ylety maahan asti.

Viluttaa istua pelkässä pyjamassa.

Voisi noissa laitakaltereissa olla edes pään kohdalla pari pienaa pois, että saisi otettua yöpöydältä mukin ja kännykän.

Aika kohtuullisia toiveita. Niiden toteuttaminen ei edes edellyttäisi uusia virkoja ja lisää palkkaa.