äiti
Kun verenpaine on viikon 60/40, on ihminen useimmiten tajuton. Ei äiti. Syödä hän ei jaksanut, juodakin vaikeasti. Hiukan jaksoi puhua, enemmän kuunnella. Yöpöydällä lääkemukissa oli joka päivä iso viininpunainen kaliumkapseli. Tunnollisesti äiti yritti niellä pillerinsä. Se oli toivotonta.

Kysyimme henkilökunnalta, eikö pilleriä voisi jättää jakamatta, kun siitä ei enää olisi mitään hyötyä, mutta paljon tuskaa. Onnistui. Loppiaisesta loppukuuhun joku oma oli 24 tuntia vuorokaudessa äidin luona. Iso jättisairaala kykeni joustamaan, ja antoi meidän torkkua potilashuoneen nojatuolissa häiritsemässä normaaleja rutiineitaan.

Jostain se hoitaja tiesi, milloin on aika. Vähän ennen loppua hän tuli hiljaa huoneeseen ja odotti kanssamme. En tiedä, rauhoittiko se rajan yli lipuvaa äitiä, mutta auttoi ainakin meitä jälkeen jääneitä. Aamulla liput olivat saloissa Mauno Koiviston ensimmäisen virkapäivän kunniaksi.

En tiedä, miten Sädehoitoklinikalla nykyisin kohdataan kuolema. Vuonna 1982 hoitohenkilökunnan asenteissa ei ollut toivomisenvaraa.

esikoinen
En ehtinyt olla sairaalassa kuin vähän yli tunnin, kun esikoiseni jo halusi syntyä. Pyysin mieheltäni, että hän latoisi tyynyt selkäni taakse, että pääsisin puoli-istuvaan asentoon ponnistamaaan. Kätilö työnsi minut makaamaan, riuhtaisi tyynyt pään alle ja komensi tarttumaan sukansuista kiinni.

- Täällä synnytetään selällään!

En osannut! Vauvan sydänäänet alkoivat laskea. Tehtiin imukuppisynnytys. Tunsin syyllisyyttä ja huonoutta, kun en edes osannut ponnistaa lasta maailmaan. Potilashuoneessa katsoin peiliin ja näin, että silmäni ja kasvoni olivat täynnä punaisia verenpurkaumia. Kysyin hätääntyneenä kätilöltä, mistä on kysymys.

- Taisit luulla, että lapset ponnistetaan suun kautta ulos!

Hän nauroi. Minä en. Minua hävetti ja itketti. Tahdoin äkkiä kotiin.

toisen naisen toinen vauva
Puolitoista vuotta aiemmin hänen ensimmäinen lapsensa syntyi kuukautta etuaikaisena hätäsektiolla. Nyt toinen lapsi oli perätilassa kivikovassa mahassa. Yksi toisensa jälkeen opetussairaalan lääkärit marssivat hänen luokseen. Jokainen halusi kääntää vauvan ympäri, jotta alatiesynnytys olisi ollut mahdollinen. Kaikki tempoivat ja riuhtoivat. Vauva ei kääntynyt. Kierrolla lääkäri kysyi:

- Onko vatsa toiminut?

Hän aikoi vastata, mutta lääkäri tiuskaisi ärsyyntyneenä:

- En minä teiltä kysynyt, vaan hoitajalta!

Sairaalan ulkopuolisessa maailmassa hän saattoi tehdä työkseen vaikka millaisia päätöksiä, mutta lääkärille hän ei itse kelvannut vastaamaan, onko vatsa toiminut!

Kukaan lääkäreistä ei onnistunut kääntämään vauvaa, joka lopulta syntyi keisarinleikkauksella.

keskimmäinen
Sillä kerralla olin sairaalassa vajaan tunnin. Mies ei ehtinyt mukaan, kun piti jäädä järjestämään esikoiselle yöhoitopaikkaa. Kätilö työnsi selkäni taakse ison kolmionmallisen tyynyn, johon oli hyvä nojata. Sopersin, ettei minusta ole mihinkään, kun minä en osaa edes ponnistaa. Kätilö rauhoitteli ja kannusti. Hetken päästä syntyi 4 650-grammainen poika.

Synnytyksen jälkeen sain mennä itsekseni suihkuun ja pukea puhtaat vaatteet päälle. Sillä välin kätilö lämmitti teetä ja teki kaksi meetvurstivoileipää. Siinä teetä juodessamme juttelimme vielä läpi synnytyksen kulun.

Se oli Savonlinnassa vuonna 1986. Nykyisin siinäkään sairaalassa tuskin enää synnytetään.

mummo
Seitsemän vuotta Koskelassa kuuden hengen huoneessa! Miten sitä kukaan voi kestää? Mummo kesti mainiosti. Hänellä oli sen verran kiero mieli, että hän osasi repiä ilonsa vähästä. Niin kuin siitä, että vertasi itseään päivittäin huonekavereihinsa ja totesi olevansa näitä skarpimpi. Sitäpaitsi mummo kykeni monta vuotta osallistumaan terapiaan. Siellä tehtiin ompelutöitä. Mummo pujotteli vohvelikankaisiin pyyhkeisiin ja pesulappuihin pumpulilangalla kauniita kuvioita.

Ihan viimeisenä vuonna mummo ei enää nähnyt tehdä käsitöitä. Mutta kotitakki hänelle puettiin päiväksi päälle ja vessaan häntä kuljetettiin liki loppuun asti. Ei puettu vaippoihin ja pyjamaan.

Vein mummolle 90-vuotislahjaksi Marja Kurjen orvokinsinisen silkkihuivin ja laitoin papiljotit päähän. Syntymäpäiväkuvassa mummo hymyili orvokinsinisin silmin, hiukset kohheellaan, huivi kaulaan sitaistuna. Muutamaa kuukautta myöhemmin voimat hiipuivat. Viimeisiksi päiviksi hän pääsi omaan huoneeseen tekemään lähtöä. Siskoni oli paikalla pitämässä kädestä, kun loppu tuli.

Vuonna 1988 mummoa kohdeltiin isossa bulkkilaitoksessa loppun asti ihmisenä. Miten olisi nykyisin? En tiedä.

kaksoset
Toistaiseksi pisin aika, jonka olen joutunut olemaan toisten armoilla, on kaksi viikkoa. Olin juuri tapetoinut vauvojen tulevan huoneen, kun menin äitiyspolille rutiinitarkastukseen ja minut määrättiin niiltä sijoilta kahdeksi viikoksi lepäämään. Sairaalassa kaikki sujui hyvin, mutta kotijoukot törmäsivät suomalaiseen palvelukulttuuriin. Kunnallisen kodinhoitajan saimme viikoksi, toiseksi viikoksi isoveljet piti lähettää Helsinkiin mummolle. Ja mummon työpaikalle.

Kun tulin vaihtoviikonloppuna kotilomalle, olivat kaikki lasten vaatteet likaisina. Kodinhoitaja ei ollut pessyt pyykkiä, koska pitäähän miehenkin perheessä jotain tehdä. Sairaalaviikkoni oli väärä hetki yrittää opettaa miehelle uusia temppuja. Lauantain juoksin kerrostenväliä pyykkikonneelta kuivausrummulle ja takaisin. Jouduin soittamaan sairaalaan, että vähän myöhästyn paluusta, kun vielä on yksi koneellinen kesken.

Parin viikon päästä tästä synnytys käynnistettiin perjantaiaamuna virka-aikaan, kun sairaalassa ei suotta otettu riskiä, että homma käynnistyisi viikonloppuna päivystyksenä eikä paikalla olisi tarvittavasti henkilökuntaa. Sopi minulle paremmin kuin kuukausi jännityksessä elämistä.

Raumallakaan ei enää synnytetä. Kukahan nyt pesee isompien lasten pyykit, jos äitiä makuutetaan täysaikaiseksi asti Porissa?

mummo
Mummo halusi kuolla kotona. Me lupasimme hoitaa. Meitä oli monta, muttei riittävän monta. Kuukausien ajan läheisillä oli päivystysvuorot, kodinhoitaja teki ruuat ja kotisairaanhoitajat lääkitsivät. Lopussa palkattiin myös yksityistä hoitoapua. Onneksi mummolla oli Keskon osakkeita: sai nukkua omassa sängyssä satiinilakanalla ja käydä omassa vessassa.

Keväällä mummon piti lähteä viikoksi hoitokotiin, että omaiset saisivat pienen hengähdystauon. Mukaan silitettiin rusettipaitapuserot ja pakkattiin neuleliivit. Siltä lomalta mummo ei enää palannut. Ei hänkään yksin joutunut lähtemään, taas sattui sisko paikalle.

Syntymässä ja kuolemassa ihminen usein tarvitsee ammattilaisen apua, vaikka muuten selviäisi elämästä hoitajitta. Ei ole yhdentekevää, millaisiksi saapumisen ja lähtemisen rakenteet luodaan. Isot keskitetyt yksiköt voivat olla turvallisia ja tehokkaita. Valvominen, nukkuminen, pukeminen, riisuminen, syöminen, peseminen, pissaaminen… on kätevää järkiperäistää, että saadaan tehostettua materiaalin läpimenoa ja supistettua henkilökunnan määrää. Mutta inhimillisyys jää siinä helposti jalkoihin.

Tehostamisen ja rutiinienviilaamisen myllerryksessä hoitajilta itseltäänkin voi välillä unohtua, että toimenpiteiden kohteet ovat ihmisiä. Synnyttävinä, sairaina tai kuolevina ihmiset sitäpaitsi ovat erityisen herkkiä ja haavoittuvia. Hyvä hoito edellyttää rahaa ja resursseja. Mutta ennen kaikkea hyvä hoito edellyttää ihmisen arvostamista.