Minullapas onkin optioita! Yksi optio on, että saan halutessani vierailijakitistä Keskisormiblogissa. Mutta mihin ihmeeseen kaikki rutinatarpeeni hävisivät heti, kun tuo mahdollisuus aukesi? Edes vanhustenhoitoasiasta en saanut lietsottua itseäni sellaiseen aktiiviseen uhoon, jolla Louhi Tuulisuojan esimerkin innoittamana lähestyi Lasitalon emäntää kesken Curre-keskustelun.
Pysynkö tyytyväisenä jo sillä tiedolla, että tarvittaessa purkautumiskanava olisi tarjolla? Vai olenko tosiaan siirtynyt sellaiseen seesteiseen elämänvaiheeseen, etten enää osaa nuoremmalle itselleni luonteenomaisesti kunnolla räyhätä epäkohdista?
Jotain entisestä uhmamielestä palaili aristavasti mieleeni, kun viime viikolla luin, että partiokalenteria myyvä pikkupoika oli joutunut pyssyllä uhatuksi. Lehdessä naapurikoulun rehtori kertoi, ettei poika ollut heidän oppilaitaan. Heillä niin nuoret eivät saa yksin kaupitella esimerkiksi leirikouluroinaa, vaan vanhempien on myytävä tavarat.
Halloo! Miksi lasten ja vanhempien ylipäätään pitäisi kulkea kaupustelijoina? Tästä olen neljän lapsen äitinä taistellut useampaakin opettajaa ja vanhempainliittymää vastaan.
Bändikerhon kasetti
Koulun bändi teki kasetin, jonka myyntituloilla kerättiin rahaa soitinhankintoihin. Ostin yhden kasetin, mutta kielsin poikaa ottamasta myyntiin enempää. Lähetin opettajalle kirjeen, jossa kerroin, etten kannata tarpeettoman tavaran pakkomyyntiä naapuruston eläkeläisille, mutta voin tarvittaessa antaa rahaa soitinten ostoon (bändiläisille itselleen kasetti ei tietenkään ollut turha tavara, mutta tuskin siitä ulkopuoliselle paljon taidenautintoa irtosi). Opettaja soitti ja sanoi, että kodin tulee tukea koulun kasvatustehtävää eikä minun sovi kieltäytyä kasettien myynnistä. Lapset kuulemma huolehtivat paremmin musiikkivehkeistä, jos ovat itse tehneet niiden eteen työtä. Jos en päästäisi lasta kaupittelemaan kasettia lähitaloihin, niin voisin kai viedä niitä myyntiin työpaikalleni. Miten niin lapsi silloin tekee työtä hankintojen eteen, jos äiti myy kasetit?
Toffeet
Viidesluokkalaiseni protestoi, kun opettaja ehdotti toffeen myyntiä luokkaretken rahoittamiseksi. Poika ihmetteli, miksi pitäisi myydä huonoja karkkeja viisinkertaiseen hintaan, kun lähikaupassa hyvät irtokarkit olivat joka perjantai tarjouksessa. Opettaja (ei se sama kasettimies) soitti tuohtuneena kotiin ja sanoi, etten tue koulun kasvatustehtävää, kun annan pojan lietsoa toffeenmyynnin vastaisia mielialoja luokassa.
Teatteri
Kävin mieheni kanssa Tampereen teatterissa katsomassa Kaunotarta ja hirviötä. Naapuripenkissä istui miehen työkaveri. Viereinen penkki oli tyhjä. Työtoveri oli onnistunut myymään vain kaksi neljästä lapsensa leirikoulun rahoittamiseksi myytävänä olleesta lipusta. Hän joutui maksamaan 200 markkaa omasta lipustaan ja tyhjästä paikasta. Leirikoulukassaan neljästä lipusta kertyi 40 markkaa.
Kynttilät
Yhtenä jouluna kaikki läheiseni saivat minulta lahjaksi järkyttäviä kirjavia kynttilöitä. Luokan vanhemmat olivat demokraattisella enemmistöpäätöksellä velvoittaneet perheemme osallistumaan leirikoulun kustannuksiin kynttilöitä myymällä. Samanlaisia sai Citymarketista halvemmalla. Lapseni eivät kaupustele kynttilöitä tuntemattomille. Pakko oli ostaa satsi itse.
Kerran yritin ehdottaa, että jos kasvatuksellisena tavoitteena oli saada lapsi itse näkemään vaivaa rahojen eteen, niin entäs jos laadittaisiin suorituskortti. Korttiin merkityt tehtävät tekemällä lapsi saisi perheeltään retkirahat. Jokainen perhe saisi sitten omien kasvatusperiaatteittensa mukaan valita, millaisista tehtävistä lapselle maksaa. Meillä oman huoneen siivous tai roskapussin vienti ei olisi oikeuttanut korvaukseen (kun minullekaan ei kukaan kotitöistä maksa, vaikka olen huushollin päävastuullinen ylläpitoammattilainen). Sen sijaan auton renkaidenvaihdosta olisin voinut suorituspisteet antaa (tästä perheen päävastuullinen renkaanvaihtoammattilainen hiukan nikotteli). Suoritusmerkinnän arvoista olisi myös ollut nappurin mummon apulaisena kaupassa käyminen, mummon sanomalehtien kierrätyslaatikkoon roudaaminen yms. muut naapuriaputehtävät. Kortti ei saanut kannatusta.
Ymmärrän, että eri perheiden elämäntilanteisiin sopivat erilaiset kouluun tai harrastuksiin liittyvien kulujen kattamiskeinot. Minulle ei sovi myyjäisleipominen (kun en leivo omallekaan perheelle) eikä Isoäidin piparien myynti. Joku toinen ehkä mielelläänkin kerää rahaa noilla konsteilla. Mutta sitä en hyväksy, että opettajat kasvatukseen vedoten yrittävät tehdä valinnat puolestani.
Minun kasvatusperiaatteisiini ei kuulu:
-
vaarantaa lapsen turvallisuutta lähettämällä häntä kaupustelemaan tuntemattomien oville
-
teettää lapsella työtä, josta suurimman taloudellisen hyödyn korjaavat yritykset (jokainen Opettaja-lehti on täynnä sellaisten yritysten mainoksia, joiden liikeideaan kuuluu hoitaa tuotteen myynti koululaisilla)
-
myydä tavaraa, jolle ei ole todellista tarvetta (mutta jota ostetaan, kun ei kehdata kieltäytyä)
-
viettää aikaani puffetin pitäjänä (mieluummin puuhaan saman ajan jonkin lasta innostavan projektin parissa)
Aamen! Hyvin puhuttu.
Comment Sun isäs — 17.11.2005 @ 11:53
Jo vain, olen ihan samaa mieltä!
Comment Herkku — 17.11.2005 @ 12:09
Asiaa! Minun lapsiani (oppivelvollisuusikäisiä 1 kpl, sen ohittaineita 1 kpl) oli/on onneksi siunattu opettajilla, jotka ovat kaupustelusta samaa mieltä. Toivottavasti siunausta riittää vielä kahden nuoremmankin osalle, kun se aika koittaa.
Comment Lazur — 17.11.2005 @ 12:38
Hyvää asiaa. En voisi olla enempää samaa mieltä. Muistan aina itsekin, miten vihasin em. krääsän myymistä ja jo _lapsena_ tunsin kiusaantuneisuutta myydessäni kamaa, jonka tajusin olevan ylihinnoiteltua ja mikä pahinta, turhaa. Delegoin usein kamojen myynnin siskolleni provikkapalkalla, joka kulki sitten myymässä kuorokalentereitani (sillä taittaa olla enemmän toi myyntimentaliteetti verissä, mussa taitaa olla työnjohtoainesta
. Ainoat hyvät fibat muistan tulleen vappupallojen myynnistä, ne ei olleet edes ylihintaisia. Kas siinä oiva tuote! ;D
Comment Kiki — 17.11.2005 @ 12:42
Olipa taas hyvin ja ytimekkäästi sanottu! Täytynee säästää tämä juttu siltä varalta, että Nelivuotiaalle tulee kaupustelevia opettajia. Ei tarvitse itse miettiä, miten sanansa asettelisi, kun tässä ne on asetettu niin mainiosti.
Comment Kukkis — 17.11.2005 @ 12:43
Koululaisten leirikoulut kustannetaan yhteisistä rahoista = ei oppilaan vanhemman rahoista. Tämä siksi, että leirikouluja voidaan yleensä järjestää.
Jos leirikoulumatkat pitäisi oppilaan = vanhempien maksaa itse, kaikki oppilaat eivät pystyisi osallistumaan kustannusten vuoksi.
Tämän vuoksi lienee säädetty, että kustannukset katetaan yhteisin varoin.
Realiteetti oli 70-luvulla ja lienee tänäänkin, että jotkut vanhemmat myyvät ja leipovat lastensa kanssa ja kartuttavat yhteistä kassaa. Muutamat vanhemmat joka luokassa eivät tee mitään. Mutta, heidän lapsensa pääsevät mukaan, ja niin pitää tietysti olla.
Ei se myyminen, kerjääminen ja leipominen välttämättä aina mukavaa ole. Mutta sen voi tehdä mukavaksi asennoitumalla positiivisesti. Ymmärtämällä, että näin tehdään ja sitten kaikki pääsevät kivalle retkelle. Jos näitä aikaansaapia vanhempia ei ole, ei ole siellä koulussa leirikoulujakaan. Ja se ei ole mukavaa.
Näin sanoo Kulosaaren Yhteiskoulun naistoimikunnassa -70 ja -80 luvulla iloisena touhunnut äiti. Meidän nuoremme pääsivät Lontooseen leirikouluun ja se oli tosi nasta juttu.
Samainen äitikerho 20 vuoden takaa kokoontuu edelleen kerran vuodessa Naisten päivän lounaalla Roihuvuoren ammattikoululla. Emme enää myy emmekä leivo, vaan nautimme hyvästä lounaasta ja iloisesta seurasta.
Comment Helena — 17.11.2005 @ 13:15
Olen samaa mieltä Sun Äitis kanssa siitä, että koululaisten ei pitäisi kierrellä ensinnäkään myymässä yhtään mitään, ja toiseksi ei todellakaan mitään tarpeettomia pinssejä tai muuta tauhkaa. Joulukalenteritkin on lähestulkoon tarpeettomia. Siis yritetään saada myytyä jotain ettei rahan kerääminen olisi sitä j:llä kirjoitettua, eli kerjäämistä.
Ajatus on tietenkin jalo, että lapset pääsisi edes jonnekin, mutta en silti laittaisi omia lapsiani, jos niitä joskus tulee, myymään yhtään mitään. Mielummin annan omasta pussista suoraan sen summan mitä myymisellä mahdollisesti saisi kasaan.
Comment Kuraattori — 17.11.2005 @ 13:36
Mä olen aikoinani kertyttänyt luokkani/partioryhmäni/ratsastusseurani/korisjuokkueeni kassaa kaupittelemalla ties mitä. Vihasin sitä. Kaikista masentavinta oli myydä risuista tehtyjä joulukoristeita marketin aulassa. Edes arpavoittoina ne eivät menneet kaupaksi, sillä arvalla voittaneet eivät suostuneet ottamaan risuhökötystä mukaansa. Retket ja muut yhteiset tekemiset ovat kivoja joo, mutta jos niitä ei pystytä rahoittamaan muulla kuin epätoivoisella kaupustelulla, voin jättää väliin.
Comment murska — 17.11.2005 @ 16:06
Asiaa! Kumma ettei tuo “suorituskortti”-idea ottanut tulta, se kuulostaisi reilummalta kuin turhan tavaran (ja huonon toffeen) kaupittelu.
Jos jotain on myytävä, niin sitten se pitäisi tehdä kunnolla. Suunniteltava joku kaupaksi menevä tuote tai palvelu ja hoidettava myös markkinointi, esim. laittamalla kyselyjä naapurustoon etukäteen että tällaista myyntiä on tulossa, löytyykö kiinnostusta.
Partiokalentereita muistan itsekin myyneeni, mutta ne meni meidän taloon kaikki. Tiesivät siihen vuosittain varautuakin.
Comment Helen — 17.11.2005 @ 16:21
Kiitos, Äitis, ihanaa, että joku muukin aukaisee suunsa tästä aiheesta.
Minuakin kammottavat nuo kaikenkarvaiset turhat krääsäkasat, joita koululaiset ja harrastusseurojen jäsenet pakotetaan myymään
Inhoan turhaa roinaa monesta painavasta järkisyystä enkä halua omaa lastani kasvatettavan turhan romun tyrkyttäjäksi.
Eikö ennemmin rahaa voisi tienata vaikka kierrätyshommassa tai muilla oikeilla talkoilla? Mieluiten lapsijoukko yhdessä, sillä kimpassa ahertaminen luo yhteishenkeä. Kuten täälläkin on juteltu, lapset voisivat tehdä jotain oikeasti hyödyllistä, jotain käytännön duunia. Keskitetysti voitaisiin organisoida asiointeja, pihatöitä ynnä muita ja varmaan firmoiltakin löytyisi jotain juoksevia asioita, joihin lapsetkin pystyisivät kimpassa osallistumaan ja tienaamaan tarvittavat rahat järkevästi.
Mieleni tekee myös kyseenalaistaa leirikoulujen ihmeellistä ihanuutta. Kuinka tiuhaan niitä tarvitsee olla ja mikä on lopulta niiden tärkein funktio? Opetuksen kannalta en usko niillä olevan suurtakaan merkitystä. Vähemmän sosiaalisille oppilaille ne saattavat olla suorastaan tuskallisia koettelemuksia. Mutta jokainen joutuu vuoden (?) niiden takia kestämään nöyryyttävää roskan pakkokaupustelua :-/
No, tämä oli nyt minun näkökulmani tähän asiaan.
Comment kaura — 17.11.2005 @ 16:56
Tämän vuoksi lienee säädetty, että kustannukset katetaan yhteisin varoin.
Minun tiedossani ei ole, että missään olisi säädetty leirikoulumaksujen keruusta yhtään mitään. Tai sitten Kaisaniemen ala-aste ja Kruununhaan yläaste ovat riemastuttavan törkeästi viitanneet kintaalla moiselle säännölle, ja olen voinut näissä kouluissa hoitaa maksut selvällä rahalla.
Lapsienikin luokilla on ollut sellaisia oppilaita, joiden perheellä ei ole ollut varaa leirikouluun. Kenenkään ei silti ole tarvinnut jäädä matkasta. Kerätystä potista on vähin äänin annettu sponssia tarvitseville ja kaupungin avustusta on kohdennettu niille, jotka muuten eivät olisi päässeet mukaan.
En halua evätä yhteisen leipomisen mahdollisuutta niiltä, jotka kokevat sen iloiseksi asiaksi. Mutten hyväksy, ettei Suomen virallinen valuutta kelpaa maksuksi, jos joku haluaa jättäytyä tuon puuhastelun ulkopuolelle.
Jos jotain on myytävä, niin sitten se pitäisi tehdä kunnolla. Suunniteltava joku kaupaksi menevä tuote tai palvelu ja hoidettava myös markkinointi
Siskon tytön luokka lähti aikoinaan leirikouluun Ranskaan. Matkaa rahoitettiin keittokirjaprojektilla. Se oli mielestäni esimerkki onnistuneesta hankkeesta. Lapset keräsivät reseptit ja piirsivät kuvat. Yhden pojan äiti taittoi kirjan (oli siinä lajissa liki ammattilainen). Yrityksiltä saatiin sponsorointina paperit ja kansimuovit. Lapset itse pääsivät isoon monistuslaitokseen kopiomaan, toiset olivat kokoamassa kirjaa ja kansia ja osa porukasta kiinnitti rivesidokset selkään. Kirjaa myytiin firmoille yrityslahjaksi, kaupattiin koululla ja ostoskeskuksessa. Kysyntää oli lopulta enemmän kuin kirjoja riitti. Rahaa kertyi rutkasti, ja se kaikki meni leirikouluhankkeeseen, ei toffeefirmalle.
Siinä oli tuota Kaurankin kaipaamaa yhteistä tekemistä. Mutta myös rautaista projektijohtokokemusta hommaa organisoimassa.
Kauran tavoin suhtaudun aika skeptisesti leirikoulujen autuuteen. Koulukiusatulle lapselle leirikoulu voi olla yhtä helvettiä.
Tapaus tosielämästä: kuudennen luokan oppilaat olivat lähdössä viikoksi leirikouluuun toiselle puolelle Suomea. Viikoja ennen leiriä luokassa pelattiin peliä siitä, kuka jakaa huoneen kenenkin kanssa. Tänään oltiin yhden kaa, huomenna liittouduttiin toisen kaa ja hylättiin eilinen valittu. Eikä kukaan lopultakaan huolinut kämppiksekseen sitä hiukan erilaista lasta.
Opettajat järjestivät lopulta kokouksen, jossa oppilaat saivat perustella tunnin ajan, miksi se yksi on niin mahdoton, ettei se kelpaa. “Se on ihan homo! oli yksi perusteluista. Koko tunnin se yksitoistavuotias rassu joutui kuuntelemaan luokkatoverien herjoja!
Lopulta päätettiin, että kiusattu nukkuu opettajan kanssa. Niin kamalaa kohtaloa hänelle ei sentään tullut, vaan yksi kiltti isä majoittui hänen kanssaan samaan huoneeseen. Kymmenen tunnin bussimatkan hän joutui istumaan yksin.
Ja leirikoulut muka lujittavat luokan yhteishenkeä! Ohjaajien osaamisesta ja ammattitaidosta riippuu paljon. Tuossa tapauksessa aikuiset eivät mielestäni olleet tehtäviensä tasalla. (Kahdeksannen luokan leirikoulu siltä samalta lapselta sujui ongelmitta, mutta välissä olikin muutettu paikkakuntaa).
Comment Sun äitis — 17.11.2005 @ 19:34
Kyllä minun mielestäni pitäisi pystyä rahalla korvaamaan ellei halua lastensa alkavan ovelta ovelle-kaupustelijoiksi. (Muuten, sekin itetekeminen on niin ja näin… viimeksi ostin sellofaaniin pakatun suklaakakun tuplahintaan koulun myyjäisistä ja mikä siellä oli sisällä: lähikaupan halvin kuivakakku. Kiitti vaan. Jotain moraalia sentäs pitäs ylläpitää.)
Vähävaraiset voisivat kaikessa hiljaisuudessa saada avustusta yhteisestä kassasta, ihan niin kuin Sun äitis sanoi.
Comment Mrs Ruu Oh So Morbidi — 18.11.2005 @ 6:37
Kun Laps ala-asteikäisenä itki, ettei halua myydä heijastimia ja koulun lehteä ja Kevätpörriäistä, soitin minäkin opettajalle ja sanoin, että lapsia ei saa pakottaa myymään. Opettaja sanoi, että leirikoulua varten on kaikkien perheiden osallistuttava myymiseen ja myyjäisiin ja ties mihin. Jos kieltäytyi, joutui maksamaan itse leirikoulun. Soitin rehtorille, joka sanoi, että opettaja on nyt tainnut vähän innostua liikaa, ei tietenkään ole pakko. Myyjäisillä ja ovikaupittelulla pyritään saamaan tietty summa kasaan, mutta ketään ei pakoteta.Nih!
Jo tarhassa kerättiin jatkuvasti leirikoulurahoja myyjäisillä(joihin olisi pitänyt leipoa), kirpputoreilla(joihin olisi pitänyt kerätä, pestä ja lajitella myytävää vaatetta yms ja olla myymässä), vanhempien päivälliskutsuilla(joihin olisi pitänyt kokata ruokaa ja tarjoilla ja syödä)sekä vessapaperin pakkomyynnillä. Kaikkien perheiden tuli ostaa vessanpaperinsa kolmen metrin korkuisissa ja levyisissä paketeissa tarhasta. Joka vuosi.Lisäksi oli teatteritarpeiden valmistusiltoja jne.
Suurin osa vanhemmista oli aktivisteja, jotka ottivat töistä vapaata ja olivat myyjäisissä yms mukana, minä en koskaan. En olisi edes saanut vapaata. Enkä tosiaan kehdannut painostaa kavereita ja sukulaisia ostamaan niitä hirveitä vessapaperipinoja. Voi Luoja sitä aikaa!
En päästäisi ala-asteikäistä edes kieretlemään ovelta ovelle, enkä yläasteikäistäkään kuin omaan taloon ja jos se itse haluaisi.
Hyvä kirjoitus!
-minh-
Comment minh — 18.11.2005 @ 8:50
Varmasti jokaiselle vanhemmalle on moninkertaisesti tuottoisampaa tehdä pari tuntia ylitöitä oman alansa töissä retkeä varten ja saada siitä oikeaa palkkaa, kuin puuhastella kuivakakkuja tuntitolkulla myyjäisiin parin euron hintaan. Kummassakaan tapauksessa lapsi ei todellakaan opi prosessista mitään. Kokonaisuutena tuo rahan keruu raivostuttaa. Opettaisivat lapset tekemään jotakin konkreettista kuten tuo palvelusuoritusehdotuskin oli. Myyntityötäkään ei noista kerjuuretkistä opi, naapurit eivät vaan taas kehtaa kieltäytyä. Miksi muutenkaan pitäisi maksattaa retket aina samoilla naapureilla ja sukulaisilla? Hyvä kirjoitus todellakin, sitäpaitsi tällehän tuntuis olevan laajempaakin vastustusta…
Comment Ams — 18.11.2005 @ 11:30
Minä olin aikoinani leirikoulussa Kreikassa, ja sen rahan saaminen kasaan vaati niin paljon orjatyötä sekä lapsilta että vanhemmilta, että näin jälkeenpäin ajateltuna hirvittää.
Kun lopulta sillä ei kuitenkaan ole väliä, ollaanko vaikkapa jossain saaristossa (missä muut luokat kävivät) vai tuhat kilometriä etelämpänä.
Minä en niistä rupeamista tosiaankaan oppinut muuta kuin sen, miten niistä parhaiten luistetaan.
Comment Anu — 18.11.2005 @ 13:54
Äitee, ymmärrän tuohtumuksesi oikein hyvin : )Sinulla myymisriesaa on kaksinkertaisesti kuin meidän perheessä.
Minustakin suorituskortti kuulosti todella hyvältä idealta. Luultavasti se ei saanut kannatusta, koska se olisi vaatinut vielä enemmän omatoimisuutta kuin krääsän kaupustelu. Olisihan itse pitänyt keksiä, mistä suorituspisteet kerätään. Sitten vanhempien ihan itse olisi pitänyt patistaa lastaan toimimaan. Mikä vaivannäkö! Paljon helpompaa on kiikuttaa krääsä vaikkapa omalle työpaikalle myytäväksi. Niin sitten vanhemmat vaihtavat keskenään krääsää joulun alla.
Minäkin vastustan kaikenlaista kaupustelua, jota yritetään sälyttää lasten kontolle. Olen joskus palauttanut myymättömät tavarat sellaisenaan, toisinaan olen ostanut itse. Lasten ei ole pakko myydä yhtään mitään!
Sitten on onnistuneitakin tempauksia: ostimme ison erän wc-paperia läheisestä tukusta erään äidin suhteiden avulla. Saimme huikean edullisesti tätä aina tarvittavaa hyödykettä. Saatoimme sitten myydäkin sitä eteenpäin paljon edullisemmin kuin lähellä oleva halpakauppa koskaan parhaimmissa tarjouksissakaan. Möin sitä naapureille ja tuttaville runsaasti.Itsekin ostin paperia säkkikaupalla.
Se kertomasi kuudennnen luokan kokous kuulosti aivan kamalalta. Huh, huh!
Tilannetta ei olisi saanut päästää lainkaan näin pitkälle. Opettajan olisi pitänyt heti alussa määrätä, ketkä majailevat missäkin huoneessa. Eikä mitään pullikoimista lapsilta olisi pitänyt sallia. *topakkana*
Comment Louhi — 19.11.2005 @ 12:01
Hö, kirjoitin pitkän kommentin, ja se hävisi jonnekin. Toivottavasti se ilmaantuu jostakin. Olen minä ommellut tilkkutäkin ensinlapsen päiväkodin arpajaisiin, sitten toisen lapsen koulun myyjäisiin. Kuulemma tilkkutäkkiä himoitsi niin moni ihminen, että arpajaiset olivat jymymenestys.
Comment Louhi — 19.11.2005 @ 12:05
Ruu, Minh, Ams ja Anu
Oli kiva lukea teidän eläviä esimerkkejänne, jotka vahvistivat entisestään omaa uskoani siihen, ettei aina kannata suostua kaikkeen, mitä enemmistö ehdottaa.
Louhi
olen yrittänyt itseni kipeäksi säätää tuota kommenttien suodatusta niin, ettei oikeita kommentteja jäisi arviointia odottamaan. Mutta jostain syystä blogsome arpoo välillä ihan luvallisiakin pitkiä kommentteja tarkkailuun. Siksi ensimmäinen pitkä juttusi juuttui, kunnes kävin sen vapauttamassa.
Tuo tilkkutäkki on ihan eri juttu, kuin nuo ulkopuolisille voittoa tuottavat turhat tavarat! Sinä halusit tehdä sen ja arvanostajat halusivat saada sen! Just tuollaisia niiden rahanhankintakeinojen pitäisi olla: joku maksaa rahalla, toinen tekemällä jotain omaa, jossa on hyvä ja jonka tekemisestä itse nauttii!
(Mieluusti olisin itsekin niihin arpajaisiin osallistunut!)
Comment Sun äitis — 19.11.2005 @ 16:35
Jatkanpa vielä hiukan kun nyt alkuun pääsin… tuosta yhteiseen päämäärään pyrkimisestä ja työn tekemisestä asioiden eteen muistuu mieleeni se, kun teimme jollekin firmalle jotain postitustyötä tms. rahaa saadaksemme. Firma antoi rahat (jotka siis menivät tilille jemmaan) plus lapsille jotain pientä kivaa muistoa, jotka nekin kerättiin sitten pois myytäväksi myyjäisissä, yhteiseksi hyväksi tietenkin.
Mutta kymmenenvuotiaalle lapselle kolme vuotta on pitkä aika ponnistella jonkin eteen ilman minkäänlaista kannustusta tai palkintoa matkan varrella. Lapselle, joka ei ollut juurikaan matkustellut ulkomailla ennen leirikoulua matka on niin abstrakti palkinto, ettei sitä oikein osaa edes odottaa. Se vain tupsahtaa eteen sitten yhtäkkiä, kenties aivan erilaisena kuin oli kuvitellut.
Tällä yritän sanoa sitä, ettei yhteinen päämäärä aina tunnu matkan varrella mielekkäältä, vaikka se lopulta ehkä olisikin sitä. Se saattaa muuttua taakaksi siitä huolimatta.
Comment Anu — 20.11.2005 @ 16:29
Minulla kävi kai hyvä tuuri, sillä en joutunut myymään älytöntä krääsää leirikoulua varten. Sen sijaan muistan parikin iltaa, jolloin joukko luokkalaisiani, minä mukana, istui jossain kuivassa konttorissa postittamassa loputonta määrää kirjeitä jonkun firman asiakkaile. Työstä maksettiin asiallinen palkka, joka meni leirikoulurahastoon. Ja me saimme tilata pizzat! Jee!
Comment Eufemia — 20.11.2005 @ 19:44
Anu,
olivatpa aikuiset ajattelemattomia, kun keräsivät lasten palkaksi saamat pikkutavarat arpajaisvoitoiksi! Juuri ne pikkutavarat olisivat hyvin voineet olla niitä välipalkintoja, joiden avulla olisi paremmin jaksanut kaukaiseen päämäärään pinnistellä.
Eufemia
olipas fiksu firma, kun muisti pizzalla raatajaa eikä pelkästään kartuttanut leirikassaa. Toimi varmaan sellaisena Anun peräänkuuluttaman välipalkintona
Comment Sun äitis — 21.11.2005 @ 12:57
Palautit ikäviä muistoja mieleen, kuten myös kauhun siitä, että pian varmaan oma liki viisivuotias yritetään valjastaa kotirauhan häiritsijäksi ja tavarantyrkyttäjäksi.
Muistan ekaluokkalaisena, kun kouluun tuli kasa sokeainpinssejä tms. joita sitten piti myydä. Kyllähän minä myyn, ajattelin naivina lapsukaisena, ja otin kymmenen myytäväksi. Käytin yhden viikonlopun niiden myymiseen, sain myytyä peräti neljä. Toin loput maanantaina kouluun ja jouduin *puhutteluun* siitä, että olin ottanut myytäväksi enemmän kuin kuvittelin voivani myydä. Mielestäni olin ottanut vähän, koska luokkakaverit olivat ottaneet 20-30 kappalettakin myytäväksi. Ilmeisesti heillä oli laaja suku ja tuttavapiiri, minulla ei.
Seuraava myyntihenkinen puhuttelu tuli sitten seuraavan hyväntekeväisyysjärjestön pinssisatsin yhteydessä, kun kategorisesti kieltäydyin myymästä yhtään mitään. Opettajan sanavalintoihin kuului hienoja ilmaisuja kuten epälojaali, itsekäs ja yhteistyökyvytön.
Kotiin ei tietenkään soitettu asiasta, ilmeisesti lapsien ojentaminen ihan omatoimisesti oli kuitenkin kivampaa. Sen sijaan äitini kyllä soitti koululle ja pani stopin pakkomyynnille. Ei enää pakotettu minua myymään mitään, tosin kovaan ääneen kyllä myynituoteitta oppilaille jaettaessa todettiin että Kirsi se ei sitten taaskaan myy mitään. Kumma kyllä, pari koulukaveria ei pitänyt minua paskapäänä jengipetturina.
Comment Kriisi — 23.11.2005 @ 17:08