Tilanne on sitten viime postauksen normalisoitunut, mistä syystä pyhä pyrkimykseni oli kirjoittaa tähän jotain kepeää, ei yhtään itkuista. Mutta sitten törmäsin Pauliinalla Janilta ja Carmabalilta napattuun hautajaismeemiin enkä voinut vastustaa kiusausta!

1 Mitä tahdot maalliselle tomumajallesi tehtävän, kun aika sinusta jättää ja heität keyboardin nurkkaan?
2 Mihin haluat, että sinut haudataan / sirotellaan? Miksi?
3 Missä tahdot muistotilaisuuden pidettävän?
4 Mikä teksti hautakiveesi tulee?

Oikeastaan minulla on vahvoja näkemyksiä vain kohdasta 3. Vuosi 1997 oli meidän suvussamme kamala vuosi, koko ajan hautajaisia. Siinä talviliukkaalla hautajaisista toisiin sukkuloidessa ja oman sakin ynnä muiden suvun läheisten puolesta pelätessä kiteytyi ajatukseni, että minun muistojuhlassani on kyllä kelivaraus. Eli lumisateen sattuessa ei tule järjestää kokoontumisajoja.

Jos kuitenkin satun kuolemaan hyvän sään aikana, niin muistotilaisuudessa voisi soittaa Kari Tikan Armolaulun Esa Ruuttusen tulkintana. Jos olisin itse mukana muistojuhlassani, lukisin tilaisuudessa Toivo Pekkasen runon Lähtö (Eikä kukaan arvaisi, miksi! Ihan totta.)

Jonakin aamuna, jonakin kevätaamuna
auringon kohotessa taivaalle
nousen ratsuni selkään.
Maan kätkettyihin lakeihin sidottu ruumiini nukkuu,
rauhattomat ajatukseni harhailevat unien hämärillä niityillä,
tuhat totuutta tunteva henkeni ei kuule äänettömiä askeleitani
eikä hevoseni kavioitten riemuitsevaa töminää.

Ratsun selkään nousee ahdistettu, kauan piinattu, tuhat kertaa rangaistu,
mutta vihassa ja rakkaudessa, jäässä ja tulessa murtumaton,
ikuisesti elävä,
hän jota mään päälle jäävät eivät tunne.

Minä yksin tunnen tämän aamun salaisuuden.
Minun kutsuani yksin hevoseni tottelee.
Minä yksin näen portailtani alkavan lunastuksen tien,
joka leveänä ja tasaisena, auringon valaisemana nousee pilviin.
Ikuisuuden hopeoimana se jättää taakseen kaiken,
mitä olen nähnyt ja mistä olen kuullut
ja katoaa tietojeni rajojen tuolle puolen , aavistusteni tasangoille.

Siis ylpeään juoksuun, uskoni kultainen ratsu.
Vain hetken kumisevat kaviot kattojen yllä,
vain silmänräpäyksen välähtää varjoni taivaan pilviä vasten.
Silloin olen jo kaukana, vapautettu.

Koska kuitenkaan en ole paikalla lukukunnossa, niin saa sen joku muukin vetasta. (Mummoni suunnitteli omiin hautajaisiinsa tarkan ruokalistan. Piimäjuuston hän lopulta karsi pois, kun kukaan jälkeenjääneistä ei olisi osannut tehdä yhtä hyvää kuin hän itse. En ole yhtä niuho, luotan myös muiden tulkintaan runosta).

(Onkos muuten runon sanoja lupa kirjoittaa blogiin? Vai olenkohan minä nyt rikollinen? Pitää muistaa kysäistä Kemppiseltä)

Raakalauta ja tuhkaus kuulostavat hyvältä yhdistelmältä. Mutta mieluummin muualla kuin Hietaniemen krematoriossa, se kiskoila liukuva kirstu on etenkin lapsikatsojia ajatellen aivan liian karmiva juttu! Nimetön muistolehto voisi sijoituspaikkana olla kätevin, niin ei tulisi kiviprobleemaa.