“Tahdomme olla hyviä, puhtaita, rehellisiä, rauhallisia, rakastaa kaikkia ajatuksissa, sanoissa ja teoissa.”

Noin lausuivat yhteen ääneen Kulmakoulun oppilaat jokaisen koulupäivänsä aluksi. Luin sen tänään Hesarista [€], mutta tunnistin tarinan myös lapsuudestani. Sekä äitini että isäni kävivät Kulmakoulua. Samoin enoni ja tätini sekä liuta lapsena tapaamiani vanhempieni ystäviä.

Kulmakoulussa opetus perustui teosofiaan. Siellä painotettiin henkistä kasvua. Monet opettajat olivat taiteilijoita, jotka itsekin uskoivat jälleensyntymiseen ja siihen, että kaikkien uskontojen ydin on hyvä ja yhtä tärkeä. Ruusu-Ristin aate ilmeni opetuksessa mm. siten, että koulun yhtenä oppiaineena oli sielunelämän terveysoppi.

Kulmakoulu oli akateemisesti ottaen huonon koulun maineessa. Isäni luokalla oli kaksikymmentä oppilaista. Kolmetoista reputti ylioppilaskirjoituksissa. Isä sentään ei. Sai neljä aata.

Miten ihmeessä tulokset olivat niin kehnoja, vaikka opettajakuntaan kuului monia yliopiston opettajia, kuten Krohnin veljekset? Ei huono menestys ainakaan opettajien tiedon puutteesta johtunut! Olen miettinyt, saattoiko syynä olla, että koulu eli arvojensa mukaan ja panosti enemmän oppilaitten kasvuun kuin ylioppilaskirjoituksissa mitattavan tiedon ahtamiseen.

***

Mun äitini isä oli väkivaltainen juoppo, ja mummoni elätti katrastaan yksinhuoltajana pitkää päivää puskien. Lapset pitivät huolen itsestään ja elivät alle kouluikäisistä avainlapsina Hesarilla. Kukaan tuskin olisisi ihmetellyt, jos he noista lähtökohdista olisivat päätyneet elämässäään sivuraiteelle. Vaan eivät päätyneet: tädistäni tuli psykologi, enosta liikevaihtoverotarkastaja ja Mun äidistäni maailman paras äiti.

Kerran kysyin tädiltäni, minkä hän uskoi johtuvan, ettei kukaan sakista syrjäytynyt. Ensin täti muisteli lämmöllä maalla asunutta mammaansa, jonka luona lapset viettivät kesiä ja yhden sotatalvenkin. Sitten hän sanoi:

- Sitäpaitsi siihen aikaan oli vielä hyviä opetajia, jotka välittivät.

Etenkin Sven Krohnia täti arvosti kovasti. Hänessä oli tädistä syvää inhimillisyyttä ja viisautta.

Myös Mun äitini piti Sven Krohnista. Lapsena kuulin moneen kertaan tarinan siitä, miten äiti oli jossain vaiheessa alkanut ajatella, että hän ei ehkä olekaan oikeasti olemassa, vaan onkin vain jonkun toisen ihmisen uni. Ahdistihan se, kun ei voinut tietää, koska se toinen herää ja itse lakkaa olemasta! Sven Krohn oli jutellut asiasta pitkään äidin kanssa koululla ja kutsunut kotiinsakin. Turvallisen aikuisen kanssa puhellessa pelko hellitti. (Voidaan tietysti spekuloida, että rikkinäisissä ja epävarmoissa oloissa kasvaneen lapsen turvattomuutta lisäsi entisestään koulun teosofinen henkihöpinä, mutta ainakaan opettaja ei jättänyt ahdistunutta lasta selviytymään itsekseen!)

***

Äidin puheista minulle on syntynyt mielikuva, että 40-luvun Kulmakoulussa paitsi tuettiin lasta, myös pyrittiin määrätietoisesti kasvattamaan hänen tahtoaan. Alussa siteeraatun tahtomislorun lisäksi tämä konkretisoitui äidinkielen tuntien aloituksessa: yhdessä lausutussa Juhani Siljon runossa Excelsior

Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun.
Sain auringolta käskyn ja määrän
ma kukkuloille nousta elon kirkastetun
ja käydä ohi tien monen väärän.

…

Luovuudesta väitellyt tekniikan tohtori Lasse Kivikko on sanonut, että 70-luvun peruskoulu-uudistuksessa tavoitteeksi otettiin tukea kaikkien mahdollisten inhimillisten ominaisuuksien kehittymistä. Paitsi tahdon. Tahto on kuulemma ollut tabu 40-luvun lopulta lähtien, koska Hitler onnistui sen kehittämisessä liian hyvin! Kivikon mielestä tahtoa kuitenkin tarvitaan uuden luomisessa.

Tarvittaisiinko sitä myös selviytymisessä? Joko siitä natsiajasta olisi niin kauan, että tahtoakin olisi taas lupa kasvattaa? Ei tahdon kaiken valmiina heti, anna tänne -tahtomista, vaan tiedän, mitä tahdon elämältäni ja sitoudun ponnistelemaan sen eteen -tahtomista. Syrjäytymisenestotahtoa (sekä minulta että siltä oppilaalta, jota juuri nyt houkuttaa jättää kesken).