Mun äitini muodollinen koulutus rajoittui keskikouluun ja Kansanvalistusseuran kirjeopiston kirjastotutkintoon. Kaksikymmentä vuotta hän oli päätoiminen äiti neljälle omalle lapselleen ja lukuisille muille lapsille, joiden perhetilanne edellytti väliaikaisesti lähimmäisen apua. Äidillä oli kasvatusperiaatteita. Lapsista piti kasvattaa itsenäisiä, vastuuntuntoisia ja toiset ihmiset huomioon ottavia. Jo alle kouluikäisenä kuulin hänen höpöttävän jotain käsittämätöntä Immanuel Kantista ja kategorisesta imperatiivista.

***

    Välisoitto, joka ei mitenkään liity käsiteltävään aiheeseen, mutta kertoo pari taustatietoa Mun äidistä.
    Äiteilyn ohessa Mun äitini keikkaili hankkimassa sivutuloja. 60-luvun alussa hän oli pariin otteeseen opettajan äitiyslomasijaisena naapurikylässä. Äitiyslomaa oli siihen aikaan vain kaksi kuukautta. Ei siihen mistään pätevää sijaista olisi saanut, kyllä opettajan vaimo sentään oli sieltä pätevimmästä päästä. Äidin töissä ollessa meitä kolmea lasta hoiti viisitoistavuotias Tuula, mahdottoman kaunis tyttö, josta sittemmin tuli pelastusarmeijan sotilas. Merkillepantavinta tässä tarinassa on, että toisen sijaisuuden aikaan nuorin sisareni oli vasta kuukauden ikäinen!
    Talvella 1967 äiti kutoi Marimekolle kalastajavillapaitoja (meillä kotona Länsi-Suomessa puikoilla kudotaan, päinvastoin kuin idästä mallin ottaneessa yleiskielessä, jossa vastaavaa puuhaa kutsutaan neulomiseksi). Rekrytointi sujui niin, että hakijoille näytettiin Kreikasta ostettu villapaita. Ne jotka osasivat mallista päätellä, miten outo neljällä letitetty palmikko kudotaan, saivat paikan. Sellaista käsintehtyä Finnish Designia sitten myytiin Ameriikkaan. Minulla on mielikuva, että äiti kutoi viisi villapaitaa ja ansaitsi niillä noin 700 markaa. Sen verran silloin sai ansaita verotta. Mutta ihan varma en ole mielikuvani oikeellisuudesta, siitä on sentään liki 40 vuotta aikaa, ja tapahtumahetkellä olin vasta kymmenvuotias.
    Yhtenä kesänä äiti kokeili taimitarhatyötä, siellähän ne muutkin kylän naiset kesänsä viettivät. Ei sujunut. Äidillä oli aliverenpaine ja taju meni, kun työtä piti tehdä tuntitolkulla pää alaspäin.
    Nuorena äiti oli ollut harjoittelijana Kämpissä (siinä alkuperäisessä) ja oppinut, miten sipuli silputaan jättimäisellä veitsellä hienonhienoiksi kuutioiksi. Kalankin hän osasi fileerata ja hallitsi muutamia muitakin herrasväen ruuanlaittotemppuja. Niillä taidoilla aukesi keikkailijan pesti kylälle avattuun ravintolaan. 70-luvun alussa meilläpäin pitsa tehtiin vielä yleisesti niin, että uunipellille holahutettiin paksu hiivataikina, jolle siveltiin ketsuppia, ladottiin kinkkuviipaleita ja ripoteltiin pinnalle emmentalraastetta. Muut etniset ruuat olivat tuikituntemattomia. Paitsi että meidän kylän ravintolasta sai Kiinalaista herkkua! Annokseen kuului suikaloitua häränlihaa, joka oli maustettu cayannepippurilla ja valkosipulilla ja joukkoon oli lisätty tomaattipyreetä ja kermaa. Toisella puolella riisikekoa oli sitten broileria ananaspalojen kera.
    (Tässä kohdin muistuttaisin mieliin, että suikalaoitua, tuoretta broileria on myyty maassamme vasta 80-luvun lopulta lähtien, kiitos suojakaasujen kehittämisen. Sitä ennen broilerit myytiin pakasteina. Jos isompi seurue aikoi nauttia Kiinalaista herkkua, piti tilaus siksi jättää jo edellisenä päivänä).
    Ravintolatyö jäi vähemmälle, kun äiti alkoi opiskella kirjastotutkintoa. Kyläkirjastoa hoitanut keskiluokkien opettaja kuoli yllättäen ja kahdeksan viikkotuntia työtä odotti ottajaansa ihan omassa pihapiirissä. 70-luvun puolivälissä äidin kirjastoura lähti nousuun: hän sai paikan kirkolta pääkirjaston hoitajana. Me isommat lapset olimme jo muuttaneet kotoa ensin lukioon Helsinkiin ja sitten opiskelemaan tahoillemme. Entisellä päätoimisella äidillä oli edessä uusi elämänvaihe.
    Joka sitten jäi aivan liian lyhyeksi. Äidillä piti olla elämänsä ensimmäinen palkallinen kesäloma, kun syövän uusiminen havaittiin. Neljän sairasteluvuotensa aikana hän ehti vielä hoitaa pari vuotta anoppiaan, joka ei mahtunut helsinkiläisiin vanhainkoteihin. Ei nillä edes ollut kovin hyvät välit. Mutta kun äidin mielestä jotkut asiat vain oli tehtävä, halusi tai ei.

***

Paluu varsinaiseen teemaan.

Yöllä unessa kaikki hahmottui niin hyvin. Nyt ajatuksen pukeminen tekstiksi on kamalan vaikeaa. Jotenkin näin se meni: kantilaisen äitini kasvattamana minusta on tullut ihminen, joka kantaa päässään nettilukkoa. Vastustan henkeen ja vereen mekaanisia suodattimia ja estoja, mutta samaan hengenvetoon selitän, että pitäähän ihmiseltä voida edellyttää sääntöjen noudattamista ja toisten huomioonottamista. Siis niinku sisäänrakennettua suodatusohjelmaa!

Jos tavoitteena on, etteivät kirjastojen ja koulujen tietokoneet mene sekaisin ja lapset altistu pornolle, niin tavoite saavuteaan joko niin, että nettilukko asennetaan tai niin, että käyttäjien sisäinen ääni saa heidät pidättäytymään hölmöilystä julkisilla työasemilla.

Miksi ihmeessä minusta jälkimmäinen on edellistä arvokkaampaa?

Onko kasvattaminen sittenkin kaikkien karpelaattoreiden äiti?