Viisaat ovat viime aikoina väitelleet Helsingin Sanomien yleisönosastossa, onko olemassa ruumiin muistia, jonne tallentuu sekin, mitä emme tietoisesti muista, esimerkiksi lapsuuden traumaattiset kokemukset.

En osaa argumentoida yhtä hyvin kuin kyseiset herrat, joten lyön peliin kovat todisteet: olkaa hyvä, keski-ikäisen naisen edellisillan itkemisestä vielä aamusellakin umpeen turvonnut silmä kaksi tuntia heräämisen jälkeen. Elävä todiste ruumiin muistin olemasssaolosta.

turvoksissa

Vaatinee hiukka selitystä
Kun ihminen on sattunut syntymään kansakoulunopettajan tyttäreksi ja päätynyt itsekin opettajaksi, on uusi vuosi vain jokin toisarvoinen karnevaali joululoman aikoihin. Vuosi alkaa elokuussa ja päättyy toukokuun lopussa. Kesä on kummallinen välitila, jonka alku menee edellisen vuoden rästeistä ja sielun kuonista selviytymisessä ja loppu tulevaan vuoteen valmistautuessa.

Toukokuun loppu on säilöttynä syvälle tällaisen ihmisen kroppaan. Sen aiheuttama jännitys alkaa purkautua hartioista minkä tahansa koulun päättäjäisissä. Jo ventovieraiden nuorten ohimarssi nostaa kyyneleet silmiin. Läheisten katseleminen värisyttää koko vartaloa, kiihdyttää kyynelvirtaa sekä lisää mukaan ääniefektit ja vuotavan nenän.

Tänä vuonna koulun päättäjäiset olivat erityisen vaikeat, kun kerta välivuosi tulossa ja silleen. (Yksi poika tuli sanomaan:Mitens mä nyt pärjään, kun sä et ole mulle ärisemässä? ja minä aloin välittömästi vollottaa. Ei kuuluisi äristä, mutta ajatella, että joku ottaisi mieluummin ärinänkin kuin olisi kokonaan ilman!)

Kaiken eroahdistuksen vastapainoksi olin päättänyt juhlia kahta pontevammin siskon tytön lakkiaisissa. Alku sujuikin hyvin. Kuutisen tuntia juttelin mielenkiintoisten ihmisten kanssa, maistelin pikkuisia voileipiä ja ahmin Kakkukeisarin kakkua.

Mutta sitten Gorba rupesi vaatimaan kotiinlähtöä. Ja minä sain totaaliset primarit! Autoon asti kestin kiroilematta, mutta kolmen kilometrin kotimatka oli jo silkkaa falsettihuutoa. Ruumiin muisti se siinä nostatti pintaan turhautumisen, jota menneet ja tulevat juhlista kesken lähtemiset olivat sisuksiini kasanneet. (Omista häistänikin lähdin pois jo kello 23, vaikka muut jäivät sinne tanssimaan. Kaikki vain siksi, että Gorban sosiaalinen sietokyky umpeutui siinä vaiheessa ja hänelle tuli tarve päästä omiin oloihin.)

Kun pari viime päivää ovat menneet vuoroin haikeudesta, vuoroin kiukusta itkien, ei ihme, että silmä oli aamulla umpeen turvonnut! Voi olla, että koulunloppuhermokireys olisi lauennut huutoitkuna, olisi Gorba tehnyt mitä tahansa. Mutta ei tuo rentoutumisjuhlan pakkolopetus ainakaan tilannetta helpottanut.

(Mulle on muuten ihan turhaa ruveta esittämään, että olisin käskenyt Gorban mennä kävellen, kun matkaa oli vain kolme kilometriä ja jäänyt itse jatkamaan juhlimista. Tai että Gorban oli vain kohtuullista ruveta muistuttamaan kodin olemassaolosta, kun kylässä oli viivytty jo kuusi tuntia. Kun ruumis muistaa, on reaktio välitön. Raivohormonin vaikutusaika on alle sekunnin sadasosa, ja kun se on aivoihin iskeytynyt, on mahdotonta hengittää syvään, kaataa toinen kupillinen kahvia ja jatkaa juttelua.)