Olin jotain neli- tai viisivuotias, kun menin äidin kanssa leikkipuistoon. Puistossa oli isoja poikia, jotka kaivoivat suurta kuoppaa. Uhkasivat, että hautaisivat minut sinne. Naureskelivat, kuinka olin tullut puistoon äidin kanssa, mammanpojaksi mainitsivat.

    Kävelimme ulos portista, ja kun ohitimme pojat, vilkutin heille. Äidistä se oli hyvin toimittu. Juuri noin kuuluisi vaikeudet kohdata, olla kuin ei huomaisikaan ja siten viedä niiltä teho.

    “Äiti, mitä tarkoittaa mammanpoika”, minä kysyin.

    Sittemmin olen tietenkin yrittänyt turhaan keksiä ironisempaa lausetta kuin äiti, mitä tarkoittaa mammanpoika…

    …Pari vuotta myöhemmin olin koulussa, ekalla luokalla. Oli äitienpäivän aika. Koulussa oli askarreltu laudanpätkälle piirretty siilikuva, johon oli hakattu pieniä nauloja piikeiksi. Olin niin surkea vasaroitsija, että tuon typerän siilin piikkien naputtelu oli ollut melkoinen työ ja helpotus oli lopulta mainittava saatuani urakan valmiiksi. Niin mainittava, että ajattelin, etten minä vaivalla väkertämästäni siilistä niin vain luopuisi, vaikka muut lapset ne äidilleen aikoivat lahjoittaakin.

    Vaan sitten, äitienpäivän aattona mieleeni piirtyi korostetun korni kuva, jossa äiti kapusi rappukäytävässä, kaksosia kainalossa kantaen, molemmissa käsissä kaksi suurta muovikassillista ruokaa. Ja mietin, kuinka paljon hän vuokseni tekeekään, ja ymmärsin, että kyllä hän on sittenkin tainnut siilini ansaita.

    Niin minä sitten sen annoin. Ja seuraavassa siivouksessa se tietenkin heitettiin roskiin. Ennen joulua, siis…

    …Minä aloin mystisesti ymmärtää, mitä äiti milläkin tarkoitti. Enkä siksi, että olisin ylivertainen ihmistuntija. Vaan siksi, että hän ajatteli kuin minä…

    …Lukioaikaan meidän perheessä vielä oli tapana syödä yhteinen ateria, ja ruuan jälkeen jäin usein pöydän ääreen juttelemaan äidin kanssa. Kun muutin pois kotoa, tuli blogeista jonkinlainen yhteisten ruokapöytäkeskustelujen jatke…

    …Tämä mammanpoika on edelleen äidin kanssa yhdessä puistossa ja heiluttaa ohimennessään.

Ei se esikoisen puhe ehkä ihan sanasta sanaan noin mennyt, mutta sinne päin kuitenkin. Minusta se oli maailman paras syntymäpäiväpuhe!

Keskimmäinen oli tehnyt kortin, jota en nyt pysty originaalina tähän liittämään, kun synttäreiden traagisiin menetyksiin kuului, että juhlapaikalle roudattu iMac simahti. Länttään alkuvaiheessa näkösälle pelkän valokuvan kortista, korvaan sen alkuperäisellä, kunhan palastustoimet on suoritettu kunnialla loppuun! (Kortti on valokuvan pohjalta piirretty Wacomilla. Tästäkin osaavasta pojasta olen niin ylpeä!)

mun_aiti

Ja Spöget sitten! Ilman heitä juhlista ei olisi tullut mitään, sillä pojat täyttivät aamutuimaan 120 patonkia. (Toinen pojista oli keväällä tet-jaksolla K-Marketissa täyttämässä patonkeja, ja sovelsi nyt työelämäoppejaan käytäntöön.)

Lankomies esitti sanoittamansa juhlaviisun:

    Hän on valistaja luonteeltaan, hän aina opettaa
    hän on tunnollinen työssään ain…

Ja ihan niin kuin tässä jo ei olisi ollut tarpeeksi, niin sitten oli vielä blogaajien yllätyslahja: Sun äitis oma domain! Olen sen ikäinen, että kurtistuminen ja huumorintajuttomuus ovat todellisia uhkia elämässä. Olen kokenut, että blogeissa oleilemalla pysyn henkisesti notkeampana ja leikkimielisempänä kuin tekemällä vain niitä asioita, joita ikäiseni naisen perinteisesti on tapana tehdä. Salaperäinen onnittelublogi on malliesimerkki siitä hassuttelusta ja kimppakivasta, jota näissä maisemissa tapaa. Minulle lahja oli ihana yllätys (ja uskon, että puuhaajilla ja kommentoineilla itselläänkin on ollut kivaa yllätystä valmistellessaan!). Kiitoskiitoskiitos!!

Ainahan sankaria onniteltaessa hiukan liioitellaan, jokainen kommentoija on kuitenkin halunnut sanoa jotain juuri minulle ja se lämmittää oikeasti ihan kyyneliin asti.

Hirveän hempeäksi vetivät myös lahjaksi saadut esineet, ei niitäkään ollut ostettu kenelle tahansa, vaan juuri minulle. Just mulle sopiva jättilierihattu, itsetehty raparperimehu, meripihkainen “tyttölahja”, kylpyvaahto&kuorintaseikka&mangoinen vartalovoi, ohjekirja näyttelijälle (ohjaajalta!), mun värinen silkkihuivi, toivottu ruokaöljysuihkupullo…

Esineistä arvokkain oli kuitenkin isäni lapsuuteni kaitafilmeistä koostama DVD. (Kääk, nyt alan taas vollottaa, kun näen silmissäni Mun äitini pussaamassa kuumalla uimarannalla vauvaveljeni pyöreää pyllyä! Mun äitini ei koskaan elänyt 50-vuotiaaksi.) Tiedän, ettei vanhojen muistojen esiin kaivaminen välttämättä ole sujunut aivan ongelmitta isän uudessa elämässä. Siksi: erityiskiitos sinulle, Tupu!

Mellulle kiitos kakuista, Jampelle ja Johannalle huusholloinnista ja kaikille teille muille siitä, että olitte mukana juhlassani joko paikanpäällä tai täällä toisaalla, eihän juhla ole mikään juhla, jollei ole juhlijoita!