Siinä kesken remonttihommien isäntäväki istahti sireenimajaan lounastamaan. Tarjolla oli tomaattikeittoa ja tuoretta leipää. Vieras kutsuttiin mukaan pöytään. Keitto oli hyvää. Kun lautanen oli tyhjä, vieras kantoi sen keittiöön ja sujautti mennessään käyttämättömäksi jääneen servetin taskuunsa. Niitä on aina hyvä olla mukana. Ikinä ei tiedä, milloin päätyy vieraassa kaupungissa julkiseen vessaan, josta paperi on loppu. Tai ohi ajava auto paiskaa kiven poskeen, joka alkaa vuotaa verta. Silloin taskusta löytyvä servetti on kätevä.
Sisällä isäntäpari tarjosi kahvia ja mansikkapullaa. Pitko oli vähän tahmeaa, ja emäntä ojensi vieraalle servetin.
- En mä tarvii, mulla on edellinen taskussa, vastasi vieras.
-Ootte te kummaa sukua, kun säästätte lautasliinoja! Veljes leikkaa isot kahtia, ettei mene hukkaan. Turhauttavaa! Mun äidillä oli meillä kotona aina pinoittain erilaisia lautasliinoja. Sivistynyt ruokailu ei ole arkenakaan mahdollista ilman lautasliinoja, sanoi emäntä.
Silloin vieras tunnisti metsäläiset juurensa. Miten lapsuudenkodin ruokapöydässä ei joulua lukuunottamatta ikinä ollut lautasliinoja eikä kukaan pyytänyt:
- Saanko voita, kiitos, vaan kurkotti kohti kuppia miten parhaiten taisi.
Kohteliaasti hän oppi pyytämään vasta keskikouluaikaan ollessaan Ruotsissa piikomassa. Kun hän tarkemmin mietti, hän muisti, että siinä ruotsalaisperheessä katettiin joka aterialle servetit. Ja maitokin juotiin jalallisista laseista.
Minulla ei ole mitään mielikuvaa, että kotonani olisi opetettu kauniita pöytätapoja. Paitsi ettei saa työntää veistä suuhun eikä saa tökätä leipäpalaa haarukkaan ja pyyhkiä leivällä kastikejämiä lautaselta. En ole edes varma, muistiko kukaan varoittaa ruoka suussa puhumisesta.
Ainoa tapaseikka, jota kotonani tähdennettiin, oli niiaaminen (tervehdittäessä tai kiitettäessä).
- Onkos nuorella tytöllä polvet niin jäykät, ettei niiaamaan pysty? saattoi äitini kysyä, jos kiitos unohtui.
Niiaamisesta tuli niin sisäänrakenettu refleksi, että vasta liki kolmikymppisenä ymmärsin opetella siitä pois, kun yksissä laivankatajaisissa johtajan rouva heläytti iloisesti:
-Ai sinut minä muistankin, sinä olet se, joka aina niiaa tervehtiessään!
Osaatteko te käyttää arkena servettejä? Miten monta sorttia teiltä löytyy?
Minä en, vieläkään. Meiltä löytyy seuraavat servettivarannot:
- 17 kpl tosi isoja, liki kangasmaisia, vaaleankeltaisia, joissa keskellä purjeveneen kuva
- puoli paketillista vihreitä, kultakuvioisia (saatu alunperin lahjaksi jostain)
- 5 kpl sinikukallisia (Marimekon design, joku muu tuonut)
- kaksi liki täyttä pakettia joulukuvioisia (punavihreitä nauhoja, joulutähti keskellä)
- siellä täällä leipäkoreissa ja laatikkojen perällä satunnaisia, ruttaantuneita, tumman sinisiä perusservettejä (itse ostettu Ikeasta pari vuotta sitten)
Eipä kuuluneet servetit arkeen lapsuuskodin ruokapöydissä, eikä kuulu omassakaan sinkkukodissa. Ihmettelin jo kouluaikaan sitä, että ruokalan linjastosta otin sen paperin aina, vaikka koskaan en kotona tarvinnut mitään lautasliinan tapaista. Jotenkin se vaan kuitenkin kuuluu noihin joukkoruokailuihin.
Matti Vanhanen -servettejä esittelen vieraille, mutten tietenkään koskaan raaski käyttää! Voisikin olla oiva keräilykohde, nuo erilaiset poliitikkojen vaalilautasliinat.
Comment Marinadi — 17.08.2006 @ 23:28
Ei me arkena servettejä käytetä, paperisiakaan. Pyhäisin kyllä, tai jos on juhla arkenakin tai vieraita. Ja ulos katettaessa yleensä tulee laitettua paperiservetit.
Puuvillaisia/pellavaisia käytetään sitten vain isommissa juhlissa (joulu, ristiäiset yms).
Ja tuota pyytämistä harjoitellaan ihan päivittäin, ei se ole helppoa se “saisinko lisää mehua”, helpompi on ruoka suussa huutaa “äiti, mehua”
Comment Helen — 17.08.2006 @ 23:30
Kotonani ei koskaan käytetty servettejä, enkä niitä nähnyt muuallakaan.
Omassa kodissani pidän toki jonkinlaista varastoa, mutta niitä käytetään vain kun on vieraita ja sitten jouluaterialla. Joskus kun haluan hienostella, katan arkenakin servetit. Itse tykkään niitä käyttää, mutta muilta ne yleensä jäävät puhtaiksi.
Sivistystä on monenlaista. Tarinan emäntä ei taida hallita sitä tärkeintä - sydämen sivistystä ja kohteliaisuutta.
Comment Obeesia — 17.08.2006 @ 23:31
Isoäidillä oli aina ainakin kolmea erimallista servettiä. Arkiservetit olivat yleensä sinisiä tai punaisia, pinnaltaan vähän talouspaperimaisia. Sitten oli Ne Hienommat Servetit. Ja jouluksi Jouluservetit.
Meillä talouspaperia - sitä jossa on perforoinnit puoliarkeittain.
Lapsena en muistanut niiata. Nykyään niiaminen on refleksi, josta en kykene opettelemaan pois. Tosin miksipä pitäisi, kiva tapa.
Comment Kriisi — 17.08.2006 @ 23:32
Marinadi,
Matti Vanhas -servetit, iiks kuin ihkua!
Helen,
meilläkin pojat onneksi oppivat paremmille tavoille, Gorba opetti! Miten ylpeä olinkaan, kun Sällit syötyään sanoivat:”Kiitos, saanko poistua pöydästä!” Ja satunnaiset vieraat aina päivittelivät, miten fiksusti toimittu.
Obeesia,
ettei tulisi väärinkäsitystä: emäntä oli kovin läheinen ja tuttu eikä sanomisen sävy ollut moittiva, vaan vilpittömän ihmettelevä. Hänelle lautasliinat olivat niin arkinen asia, että hänen oli vaikea ymmärtää, ettei kaikille niin ole.
Kriisi,
soma kuva isoäidin serveteistä, ihan tuli mieliteko päästä siihen pöytään! (meillä ei ole edes talouspaperia kuin mökillä, kotona vessapaperi toimii ruokapöydässäkin, jos jollekulle tulee tarve sormiaan pyyhkiä!)
Comment Sun äitis — 17.08.2006 @ 23:47
Äh. Tänään kävi vieras. Kun olimme hyvinkin puolessa välissä ateriaa, hän pyyhki vaivihkaa suupieliään sormiinsa. Sittenkin vielä meni hetki, ennen kuin tajusin tällätä pöytään servetit. Semmoiset hervottoman suuret punaiset, joissa on joulukuusen kuva keskellä. Joka kerran sama juttu. Paitsi ehkä jouluna, silloin muistan laittaa ne hiton paperilappuset pöytään jo kattaessa. Mikä vika on hihoissa?
Comment Ohi Ammuttu — 18.08.2006 @ 0:06
Mikä siinä on, kun en ole perinyt servettihommaa omalta äiteeltäni? Ulkosyönnillä juon vedet, maidot, piimät ja kaljat ja pyyhin turpaa paperiliinoihin, muttoa kotona minulta jää sekä serveesi että ruokajuoma.
Hassua muuten, olen samanlainen niiailija vaikka parikymmentä vuotta nuorempi. Kuka senkin istutti?
Comment Suojakänni — 18.08.2006 @ 1:36
…mutta…
no, esikastelu on ystävä. Mutta ei sovi seikkailijoille!
Comment Suojakänni — 18.08.2006 @ 1:37
Sisko antoi joululahjaksi pellavaiset servetit vai mitkä ne ovat nimeltään ja niihinkuuluvat metalliset renkulat joilla ne pysyvät rullalla(kai? sekö niiden tarkoitus on?) Siellä ne kaapissa lojuvat. Meillä mies nuolee lautasen syötyään ilmaistakseen että ruoka oli kelvollista…
-minh-
Comment minh — 18.08.2006 @ 4:14
Kun minulle hankittiin kaikenlaista tarpeellista Ikeasta kotoa muuttaessani, mukaan tarttui paketillinen lautasliinoja. Niitä minä sitten käyttelin erilaisiin asioihin, mihin nyt tuollaista paperia voi käyttää. Talouspaperia en viitsinyt hankkia, kun kerran oli jo nuo lautasliinat.
Kämppis katseli, että mikä ihmeen tyyppi tuo tuollainen on, kun käyttää lautasliinoja jatkuvasti. En ole ostanut uusia, kun loppuivat.
Mutta jos maitoa joskus juon, niin jalkalasista, toki.
Comment PA — 18.08.2006 @ 4:14
Terve Minh… Minä olen hyvä ihminen, sillä minä olen hereillä jo enkä vielä.
Piti lisäämäni, että lautasliinan syliin laittaminen aiheuttaa minulle pieniä ongelmia. Kun jos laitan sen syliin aina kun syön ulkona, niin ihmiset katselevat, että mitä tuokin tuossa pelleilee. Ja oikeastaan niin minäkin, sillä eihän paperinen lautasliina edes pysy paikallaan ja mitä sitä syliin tunkemaan, kun ruoka putoaa rinnuksille jos on tippuakseen.
Pitäisikö ottaa tavaksi, että laittaa lautasliinan syliinsä vain jos tarjolla on kankainen. Ja kun minua ahdistaa sotkea valkoista kankaista lautasliinaa, kun paljon vähemmän tahra näkyisi tummilla housuilla. Vaikeaa, vaikeaa.
Comment PA — 18.08.2006 @ 4:18
Kun tulee ruoka- tai kahvivieras (ita) katan servetit, arkena oma väki ottaa talouspaperipalan, jos/kun tarvitsee.
Kun muutimme isommasta kodista pois, huushollista löytyi niin paljon vajaita servettipaketteja, sekä ruokailu- että kahvittelutarpeeseen, että seuraavaan viiteen vuoteen en ostanut ensimmäistäkään uutta pakettia.
Tämä viisaus oli kyllä itse päähäni tankattava. Että joku järki tämän huushollin pitoon piti viimeinkin löytyä.
Comment Helena — 18.08.2006 @ 7:48
Jihhii! Huutava, kilpaa syövä, kurotteleva rähjäperheeni on serviettiperhe, koska aina kun saan sen pöydän ääreen yhtä aikaa - ruuasta viis - kohotan tunnelmaa suihkaisemalla joka lasiin lennokkaaksi bugeeksi! servietit - näyttää tosi hienolta jos vielä sytyttää kynttilät ikean kattokynttelikköihin. Ei haittaa vaikka lattia on tahmea ja murusilla ja pikkuväen leluja on potkittava syrjään. Mitä väreihin tulee, niin aina niitä on yhtä väriä liian vähän - niinpä rytmittelen siitä mitä sattuu olemaan vuorotellen, vaihdellen tosi värikkäitä ticoticohenkisiä serviettikattauksia. Paras puoli lasinsuuhun ilmavasti törröttämään tuikatuissa avatuissa servieteissä on se, että ne näyttävät aterian jälkeen aidosti käytetyiltä ja voi hyvällä omalla tunnolla tunkea roskikseen.
Joka ateriallahan meillä kaatuu maito- tai viinilasi, soosia roiskuu, nenä vuotaa, joku on tukehtua leipäpalaan. Vaan kun hätä on suurin, on apukin lähellä - joka puolelta työntyy välittömästi serviettejä tarvitseville. Ne jotka tiimellyksessä putoavat lattialle - siis servietit - syö koira hyvällä ruokahalulla!
Comment Mustonen — 18.08.2006 @ 9:16
Siellä täällä ruttaantuneena laatikkojen perällä kuulostaa oikein tutulta. Mutta käytetään meillä muutenkin serviettejä, joskus jopa ihan arkena. Mieheni - joka muuten on kotoisin sieltä päin mistä sinäkin, liekö sattumaa? - ei niihin kyllä suutaan pyyhi ja pitää vielä tarkasti huolta siitä, ettei käyttämättömiä heitetä roskiin.
Kahvilan käyttämättömät servietit sujautan laukkuun tai taskuun samasta syystä: ei ikinä tiedä, milloin niitä tarvitsee.
Comment Kukkis — 18.08.2006 @ 9:59
Olen 36-vuotias, ja yhä niiaan. Ei ole vielä kukaan siitä suuttunut:)
Comment Birdy — 18.08.2006 @ 11:44
PA, “Pitäisikö ottaa tavaksi, että laittaa lautasliinan syliinsä vain jos tarjolla on kankainen” Minulla on melkein aina lautasliina sylissä, myös paperinen, jos se on kunnollinen ja iso. Jossain huoltamon baarissa schnitzeliä ahmiessani, en tosin laita syliini mitään haperoa paperilappusta. Oletpas aamuvirkku! Minh oli varmaan juuri tullut töistä.
Servietit ovat ihania. Minulla ei valitettavasti ole kunnollisia kankaisia, meneekin heti ostoslistalle. Jos istuu pikku kämpässä ja syö tyyliin makaronilaatikkoa (tietty sitä pekoni speciaalia a la Sun Äitis)niin johan muuttuu koko tapahtuma miellyttävämmäksi kun on kunnon liina sylissä.
Kunnioitan muutenkin hyviä ruokailutapoja. Se on sellainen esteettinen puoliruokaa juttu! En kestä jos joku mölisee suu täynnä ruokaa, paitsi ehkä kännissä yöllä jossain grillillä. Nyt luulette mua ihan nipoksi. Mutta kai vähän oonkin. PA voi todistaa.
Ja vielä siitä niiauksesta, lopetin sen riparilla, kun huomasin ettei kukaan muukaan nolaa itseään niiaamalla jonkun kolmekymppisen villapaita-eko-nuoriso-ohjaaja-papin edessä.
Mainiota perjantaita kaikille!
Comment Kata — 18.08.2006 @ 12:53
Kyllä mäkin oon ihan hyvä ihminen vaikka olin vielä hereillä edellistä kirjoittaessani! Ja vaikka oon nyt jo hereillä!
Mä aina suunnittelen laittavani vieraille pöytään ne pellavalautasliinat mutta se vasta oliskin noloa että mitä te lautastenuolijaperhe oikeen yritätte esittää parempaa kuin olette jollain lautasliinarenkulahommilla? Pyydettäessä kyllä annan mielelläni vessapaperia syliin tai sitten nenäliinoja, joita löytyy aina laukusta että voin pyyhkiä hikeä tilanteessa kuin tilanteessa. Taidankin ruveta keräämään kahviloista, huoltiksilta yms. paperiliinoja niin tulee taloudellisemmaksi. Kiitos vinkistä, klassikko-Niksi-Pirkka-ainesta!
-minh-
Comment minh — 18.08.2006 @ 13:27
Ai niin, PA, täällähän on hyvä paikka kokoontua yöteelle ja aamukahville 4.14 ja keskustelemaan pöytätavoista ym. ajatuksiaherättävistä jutuista:)
-minh-
Comment minh — 18.08.2006 @ 13:35
1) Ikean isot lautasliinat on niitä sopivan kokoisia. Muu on säälittävää pelleilyä. Levittäisinkö syliini postimerkin? Epäilen.
2) Näin kavereilla kankaisiksi lautasliinoiksi ostetun sarjan jenkkihuiveja (tiedättehän, euron kaupasta euron kappale …). Itse pistin piirun paremmaksi ja ostin keskenään sopivaisia huiveja niin, että saan niistä sekä jännän pöytäliinan että myös ne lautasliinat.
Et voila.
Comment Z — 18.08.2006 @ 21:21
Onpas täällä ollut vilskettä!
Ohari,
Hihojen huono puoli näillä helteillä on, että niitä ei ole. Jouluisat lappuset minullakin ovat ne varmimmat hätävarat.
Suojakänni,
Sinunko äitisi oli lautasliinaihmisiä, mutta sinä et? Olen tähän asti luullut, että servetillisyys on sellainen dominoivasti periytyvä ominaisuus. Minulla on edellisen jutun emännän lisäksi toinenkin servetti-ihmistuttu. Siinä huushollissa eivät lautasliinatkaan aina ole kylliksi, vaan kriittisten tarjottavien tullen, on muitakin tärkeitä proseduureja. Kuten perheen tytär (silloin 3 v.) minua munkinsyönnin jälkeen valisti:
- Sit kädet pesemään ja seiniä ei saa pidellä!
Minh,
meillä oli aikoinaan keittiön pöydässä vahakangas, kuten muillakin lapsiperheillä. Sitten jouduimme olosuhteiden pakosta siirtämään arkiruokailun olohuoneeseen (kun silloiseen keittiöön ei mahtunut pöytää) ja samassa tohinassa vaihdoimme kankaisiin pöytäliinoihin. Ne olivat aina ihan fläkkiset, mutta olo oli kummiskin jotenkin ylevä: herrasväki tässä syö olohuoneessa kankaiselta pöytäliinalta. Saattaisipa hyvinkin olla, että noiden pellavaisten lautaliinojesi käyttöönotolla olisi teillä samanlaisia myönteisiä viboja aikaansaava vaikutus!
PA,
Mutta jos maitoa joskus juon, niin jalkalasista, toki.
Just! Ohutreunainen jalkalasi on sellaista arkipäivän estetiikkaa ja nautinnollista suukosketusta, että muunlaisia laseja en enää käytä. Tosin perheessämme aiemmin yleisesti käytössä olleilla Duralexin laseilla oli yksi ylivertainen ominaisuus: niiden pohjassa oli numeroita, joilla saattoi mainiosti perehdyttää lapset lukujen maailmaan.
Note to self: kerro joskus, miten laseilla pelataan.
PA & Minh,
Terve Minh… Minä olen hyvä ihminen, sillä minä olen hereillä jo enkä vielä.
Minhille tiedoksi, edellinen ei ole arvostelua, vaan sisäpiirivitsi. Tässä taannoin juttelimme PA:n kanssa, miten aamuvirkuilla ihmisillä on tapana suhtautua ylemmyydentuntoisesti iltavirkkuihin. Jonain agraarijäänteenä höpöttävät aikaisista linnuista matojahdissa. Meitä moinen niin ärsyttää!
PA,
syli on minusta erittäin typerä paikka mille tahansa lautasliinalle, paitsi kenties pienirintaisilla naisilla ja slankeilla sälleillä. Nimittäin tuhtitissisemmillä suun ohi ajautuvat sapuskat pyssäävät rinnoille ja vatsakkaammilla herroilla mahakummun päälle.
Helena,
kannattaa lukea tuo Mustosen kommentti, jossa sekaservettien käyttö saadaan kulostamaan niin houkuttelevalta, että melkein himoitsen kaappeihin teidän muutonaikaista tilannettanne: lukemattomien sekailaisten servettien armadaa odottamassa hilpeää kokoontumista!
Mustonen,
tuohon pöytään tahtoisin päästä mukaan! Hälinät, pulinat, kynttilät, sekaväriservietit: mulle kelpaisi koko paketti! (Paitsi ehkä koira, kun en ole kyllin vastuullinen ihminen koiran emännäksi)
Kukkis ,
Mieheni - joka muuten on kotoisin sieltä päin mistä sinäkin, liekö sattumaa? - ei niihin kyllä suutaan pyyhi ja pitää vielä tarkasti huolta siitä, ettei käyttämättömiä heitetä roskiin.
Ehdottomasti ei ole sattumaa, heimotausta rules!
Birdy
Olen 36-vuotias, ja yhä niiaan. Ei ole vielä kukaan siitä suuttunut:)
Nih, kun et ole niiannut Englannin kuninkaallisille Mauno Koiviston läsnäollessa. Muita varsinaisia niiauksenvastustajia en muista.
Minä aloin tervehtiessäni niiaamisen sijasta nyökytellä päätäni samasta syystä kuin jotkut naiset madaltavat ääntään ja kulkevat asiallisissa housupuvuissa ja hillityissä avokkaissa: ollakseni uskottava. Kun minä nimittäin en alentanut ääntäni enkä siirtynyt housupukuun ja avokkaisiin, niin jotain oli tehtävä, ettei tytötelty.
Kata,
En lainkaan ihmettele näkemyksiäsi, kun sinähän olet altistunut ulkomaantavoille. Kyl määki muualla! Jollain mystisellä tavalla vain kaikki maailmalla opittu ja hallittu välittömästi karisee, kun saapuu omaan kotiluolaan!
Minh,
Ajatus yöteekutsuista on kutkuttava! Osallistuin kerran varjokuukkeligaalaan, jossa remuttiin pitkin blogistania kommenttilootasta seuraavaan ja se oli uskomattoman kivaa! Tässä kun yöt pimenevät, pitää joku ilta kaivaa kynttilät esiin ja kattaa napostelupöytä yövieraiden varalta ja kutsua kaikki hengailemaan Sun äitis kommenttilootaan!
Z,
jenkkihuivit ovat oiva idea! Taidankin heti suunnistaa kaupoille liinanmetsästykseen. Jotenkin ajatus kankaisista lautasliinoista tuntuu selkeästi paremmalta kuin paperivaihtoehto. Rättien pesua ja mankelointia ei visu länsisuomalainen luonto panisi niin paljon vastaan kuin vähänkäytettyjen paperiservettien hävittmistä.
(PS tämän postauksen ja kommentin kirjoittaja testasi Wordin oikoluvulla, että servetti on yhtä väärin kuin serveetti ja servietti. Servietti kuulostaisi fiksuimmalta nimitykseltä, mutta meidän metsänpeikot yleensä puhuvat serveteistä, siitä kirjoitusasun valinta)
Comment Sun äitis — 19.08.2006 @ 9:29
Ymmärsin, että servietti oli tarkoituksella kirjoitettu väärin, jotta asian vieraus paremmin korostuisi. Jottei nyt jäisi epäselväksi kellekään, niin servietti on Suomen kielen perussanakirjan mukaan ainoa oikea vaihtoehto, eikä Wordin oikolukuun ole kannattanut ennenkään liikoja luottaa.
Sinun, SÄ, kannattaisi asentaa koneellesi mainio Soikko-oikoluku.
Comment PA — 19.08.2006 @ 17:35
Pakko vielä jatkaa: meillä juotiin lapsena maidot ja muut lasisista vihreistä sinappipurkeista. Ne olivat mainion muotoisia ja niissä oli vielä pinnassa sellainen pieni viirutus, ihan design-laseista menivät. Ja paperikoreina toimivat isot peltiset suolakurkkuämpärit.
-minh-
Comment minh — 20.08.2006 @ 16:54