- Minä en ole uskaltanut ostaa lippua vr:n verkkokaupasta mitään sen jälkeen kun se kerran otti kyllä rahat tililtäni mutta ei antanut minulle lippua. Puhelinpalvelussa sanottiin vain että niin käy joskus Sammon nettipankkitunnusten kanssa. Minä sain odottaa kolme pankkipäivää sen kolmenkympin palautusta, onneksi tilillä sattui olemaan muutakin rahaa.
kertoi Näkymätön tyttö Köyttiksen kommenttilaatikossa. Ja minä aloin muistella aikaa, jolloin kolmen päivän odotus kolmenkympin vuoksi olisi ollut itselleni pieni katastrofi.
70-luvun lopussa kävi usein niin, että seuraavaa opintolainan nostopäivää tai keikkatyön palkkaa odotellessa tili ehti mennä nollille. Siinä sitten kiemurtelin ja yritin laskea, milloin voi kirjoittaa kattettoman sekin niin, että rahat ehtivät tilille ennen kuin sekki on kiertänyt pankkiin asti. Joskus ajoitus onnistui, joskus tuli 15 markan tilinylitysmaksu.
Silloinkin rahat olivat tiukalla, kun tein diplomityötä ja maksoin esikoisen hoidosta lapsenhoitajalle puolet saamastani stipendistä. (Emme me elitistisyyttämme yhdelle lapselle palkanneet hoitajaa kotiin, vaan siksi, että Gorban vastavalmistuneen diplomi-insinöörin palkka, 6000 markkaa, oli liian korkea, jotta olisimme saaneet pojan kunnalliseen päivähoitoon). Vaikka pistin rahat puoliksi, oli hoitajalle maksamani palkka silti niin pieni, että kun häneltä irtosi hammas, hän ei pystynyt maksamaan hammaslääkäriä. Tilasin tytölle ajan sosiaalitoimistoon, kun ajattelin, että niin pienituloisen on pakko saada tukea hammaslääkäriä varten. Sosiaalitoimistossa jo täytettiin paperit, mutta sitten kävi ilmi, että tyttö asui avoliitossa Repolan teollisuusammattikoulua käyvän sällin kanssa (teollisuusammattikoulussa opiskelijat saivat palkkaa opiskeluaikanaan). Täti totesi ykskantaan, että avomiehen tulot ovat niin suuret, ettei toimeentulotukea tipu.
Se poikaystävä osti käytetyn auton ja ajeli pitkin seutukuntaa kavereittensa kanssa. Ei sen rahoja liiennyt tytöt hampaitten hoidattamiseen. Gorba puhui asiasta seiluukaverilleen, joka oli hammaslääkri. Köyhänapuna ystävä laittoi tytölle nastahampaan ja paikkasi ne kymmenen muuta reikää. Hyviä ihmisiä on aina ollut.
Olin nuorempana vietti-ihminen, jolla lapsen saamisen halu pieksi rationaalisen ajattelun 3-0. Isossa perheesä kasvaneena ja sisaruksista voimaantuneena olin aina halunnut itsekin monta lasta. Gorballa ei aluksi ollut asiaan mielipidettä, mutta viisaana miehenä hän ymmärsi aika pian omaksua minun näkemykseni. Lapsia halutessani en ensisijaisesti miettinyt taloudellista kantokykyämme. Henkistä kanttiamme ja kykyäni olla täysi äiti mietin kyllä. Kun kolmatta lasta odottaessani kuulimme, että saisimmekin kaksoset, olimme typertyneen onnellisia, mutta samalla tiesin, että muita vauvoja meille ei tulisi. Ei talouden vuoksi, vaan siksi, että olin oppinut tuntemaan jaksamiseni rajat.
Olen onnellinen, että Spöget syntyivät 1989. Jos asia olisi ollut ajankohtainen vasta vuotta myöhemmin, voi olla, että meillä olisi vain kaksi lasta. 90-luvun lama oli aikaa, jolloin edes kaltaiseni viettien vietävä ei olisi voinut keskellä lapsensaantihaaveitaan jättää taloudellisia asioita kokonaan miettimättä.
Olin pätkätyöläinen, jolle opettaminen oli tapa ylläpitää uskottavuutta työmarkinoilla, ei tapa tienata. Kymmenisen vuotta meni niin, että palkastani jäi verojen, matkakulujen ja lastenhoidon jälkeen käteen noin 2000 markkaa. Olen kiitollinen yhteiskunnalle, joka lamavuosina maksoi myös yksityisille ihmisille työllistämistukea vastavalmistuneen palkkaamiseen. Tuon tuen avulla pystyimme maksamaan kotiimme lapsia hoitamaan tulevalle koulutetulle lastenhoitajalle samaa palkkaa kuin hän olisi saanut päiväkodissa (paitsi, ettei hän olisi päässyt töihin päväkotiin, kun päiväkodit joutuivat kärvistelemän säästöissä eivätkä saaneet palkata uusia hoitajia). En usko, että olisin jaksanut kiihkeimmän pikkulapsiajan kaaoksessa käydä töissä, jos poikia olisi pitänyt roudata aamulla kuuden jälkeen hoitoon kodin ulkopuolelle.
Minun on vaikea ymmärtää läpi Blogistanin vyörynyttä vastakkainasettelua sinkujen ja lapsiperheiden välillä. Ymmärrän, että itsenäistä elämäänsä aloittelevalla yksineläjällä on tiukkaa, kun kaikki välttämättömät hankinnat on tehtävä yhtä ihmistä varten ja maksajia on vain yksi. Mutta vielä tiukempaa on silloin, kun välttämättömät hankinnat on tehtävä monelle ja maksajia on edelleen vain yksi. Niin on silloin, jos jompikumpi vanhempi jää itse kotiin hoitamaan pieniä lapsiaan. (Ihan oma lukunsa on yksinhuoltajien ja elatusvelvollisten tilanne: koteja ja kamoja tarvitaan kaksin kappalein ja taloudelinen tilanne tiukkenee kummallakin eropuolisolla).
Lupasin Vt:llä, että tiedän ratkaisun ongelmaan. Ratkaisu on viisikymppiset.
Meillä on neljä lasta. Laman jälkimainingeissa koko revohkamme eli minun palkallani ja syömällä palan entistä kotia, kun Gorba oli työttömänä ja tuettomana. Meillä on siksi hiukan takamatkaa verrattuna sellaiseen sakkiin, jossa lapsia on vain kaksi eikä kotia ole matkan varrella tarvinnut myydä elämiseen. Mutta silti minunkaan ei viisikymppisenä tarvitse enää tarkkaan harkita, voinko ottaa vastaan mielenkiintoisen työn, vaikka palka on 500 euroa pienempi kuussa kuin vakipaikassani. En enää elä samanlaisessa kädestä suuhun tilanteessa kuin vielä joitain vuosia sitten. Saattaa olla, että joillakuilla muilla yhteiskuntavastuupotentiaali kasvaa jo ennen viittäkymppiä. Minun kokemukseni mukaan viimeistään tässä vaiheessa on varaa muuhunkin kuin ydinperhestään huolehtimiseen (tämä edellyttää Marja-Liisa Kirvesniemeä lainatakseni sitä, että on vaan terveenä saanut pysyä!.
Ei maksuvalmiutta tietenkään ikuisuuksiin kestä. Kohta sitä aletaan ikääntyä ja tulee kremppoja. Mutta hyvinkin voisi olla niin, että 50 - 65 -vuotiaat julistettaisiin kunniakansalaisiksi, joilla on kunnia kantaa tavallista enemmän taloudellista vastuuta nuorten (niin lapsettomien kuin lapsellisten) ja vanhojen tukemisesta. Näin ehdottaisin, jos olisin ehdolla. (ensimmäiseksi parantaisin opiskelevien lapsiperheiden tilannetta).
Ajatteluani innoittivat seuraavat aihetta käsitelleet blogaajat:
Mea, Benrope, Veera, Birby, Mina, Saara, ensimmäisen kerran, Celia, Saara taas ja Vt
PS Tekstini perustuu ajatukselle, että asutuksen säilyminen Suomessa koetaan jotenkin tärkeäksi asiaksi. Vain jatkuvuuden näkökulmasta lapsien hankkimista voidaan pitää järkevänä tukikohteena siloinkin, kun muita ihmisten hankkimishaluja ei tueta vastaavin panostuksin. Ja minähän koen.
Niin, vasta eilen luin Saaran blogissa olleet mielipiteet, mutta muita en ole lukenut, koska a) aika lailla selkeästi eri puolten mielipiteet tulivat jo esiin b) en usko, että kahtiajako ja kissanhännänveto edistää asiaa millään lailla. Keskustella toki pitää, se on selvä, mutta jossain vaiheessa alkaa jankkaus eikä siitä yleensä edetä enää minnekään suuntaan.
Lisäksi, siis c) ei minusta ole mitään kummallista siinä että yhteiskunta tukee eri ryhmiä eri tavoin. Paljonhan se on siitä kiinni minkä värinen hallitus istuu pallilla. Ja olen tainnut aika lailla (d) vieraantua jo suomalaisesta nykytodellisuudestakin…
Rahapula on tuttu asia. Sinkkuopiskelijana olin kai köyhimmilläni. Kukaan ei ollut jakamassa taloudellista taakkaa, mutta eipä toisaalta tarvinnut huolehtia kenestäkään muusta kuin omasta itsestä. Aikuinen ihminen selviää vaikka vedellä ja supermarkettien maistiaisilla viikon, jos tarve vaatii, mutta yritäpä ruokkia lapset. Onneksi ei ollut lasta siinä vaiheessa. En tiedä kuinka olisin selvinnyt.
“Vaurastumiseni” ei kylläkään johtunut siitä, että aloin seurustella ja muutin kimppaan poikaystävän kanssa vaan siitä, että sain vakituisen työpaikan. Mieletön mäihä kävi juuri laman alla. Uskomaton mäihä. Ilman sitä mäihää en tiedä miten elämäni olisi mennyt… Sain mielestäni yhteiskunnalta hyvät rahat, kun olin kotona äitiyslomalla. Kun vertaan tilannetta tänne Australiaan, jossa äidit menevät työhön, kun vauva on 6-viikkoinen, kiitän taivasta että satuin syntymään Suomeen. Minua suomalainen yhteiskunta kohteli hyvin. Nuoruudessa jouduin käymään sossussakin pari kertaa ja asiat hoituivat mallikkaasti. Minun kohdallani systeemi toimi. Kerran sain ostolapun uusille tennareille, kun olin kesän alussa menossa työhaastatteluun ja ainoat kenkäni olivat varpaista hajalla..:)
Tuosta lasten ruokkimisesta tietysti päästään kätevästi väitteeseen, että “pitää miettiä etukäteen pystyykö lapsia hankkimaan”… Kukaan järkevä ihminen ei hankkisi lapsia, jos pelkästään taloudellisia näkökohtia mietittäisiin. Kun lasten hankkimiseen ei ole mitään taloudellista järkiperustetta. Vaan kun elämä ei niin mene. Eivät ihmiset elä elämäänsä järkevästi vaan tunteella. En oikeastaan edes usko, jos joku väittää, että taloudellisen tilanteen takia ei halua lapsia. Se on minun mielestäni tekosyy. Oikea syy on, ettei henkilö halua lapsia. Piste. Ja se on ihan ok. Jotkut eivät halua ja jotkut haluavat.
Tuo PS on tärkeä. Niinhän ne sanovat, että PS:sästä löytyy kirjeessäkin se tärkein pointti.:)
Miksi on tärkeää, että Suomessa asutus säilyy? Miksi jatkuvuus on tärkeää? Minä olen lähtenyt Suomesta pois. Voi olla, että joskus tulen takaisin. Aina olen mieleltäni suomalainen, mutta en koe velvollisuudekseni jatkaa nimenomaan suomalaisuutta lapsissani. Koen velvollisuudekseni kasvattaa heitä maailmankansalaisiksi. Olen iloinen, että he ovat kiinnostuneita suomalaisuudesta. Tarinat Suomesta ja lomat Suomessa ovat hyvin tärkeitä, samoin kuin sukulaiset ja ystävät. Jos heiltä kysytään, niin he aina ilmoittavat olevansa suomalaisia - vaikka ovat asuneet täällä Australiassa suurimman osan elämäänsä. Tyttökin oppi puhumaan suomea vasta täällä.
Ja jatkuvuus. En ole ikinä osannut ajatella, että juuri minun geenejäni täytyy saada kiertoon. Kyllä me ihmiset olemme vain rippunen tässä maailmankaikkeudessa eikä siellä yhden tai kahden ihmisen jatkuvuus paina (enkä ala puhumaan kaaosteorista tässä yhteydessä:).
Suomi ja suomalaisuus on tärkeää siksi, että siltä pohjalta rakentuu lasteni identiteetti. Ehkä heidän lapsensa, ja lapsenlapsensa (jos nyt tällaisia skenaarioita kannattaa edes miettiä:) rakentavat identiteettinsä toisenlaiselle pohjalle.
Comment Mrs Ruu Oh So Morbidi — 25.02.2007 @ 4:03
Mun on vaan ihan pakko sanoa että mä pidän susta. Olet ihana. Aivan ihana. En ole keskustelutuulella tänään mutta on pakko sanoa että mä niin toivoisin että maailmassa olisi enemmän sun kaltaisiasi ihmisiä, joilla olisi tälläinen kyky esittää mielipiteensä siten, että ne ovat samaan aikaan sekä yksityistä että yleistä ja että niiden kanssa ei tarvitse olla samaa tai eri mieltä pitääkseen kirjoittajasta.
Kiitos!
Comment Pörrö — 25.02.2007 @ 9:29
Ruu,
siitä PS:stä: tuo nationalistinen piirre putkahti tekstiini ihan vahingossa! Mietin, miksi lapset minusta ovat niin tärkeitä, että heihin pitää yhteisesti panostaa (kun Birdyn ja Meankin teksteissä lapset rinnastettiin mihin tahansa hankintoihin). Tulin siihen tulokseen, että kysymys on ihmissuvun jatkuvuudesta (jo lapsena minua hyytivät scifistelyt, joissa lapsien synnyttäminen oli kielletty). Suomi putkahti mukaan, kun yritin perustella itselleni sitä, että minunkin on oikeus lisääntyä, vaikka toisaalla uhkaa ylikansoitus. (Ihan niin kuin jotain Suomessa uhanalaisia eläinlajeja suojellaan täällä, vaikka niitä elää pilvin pimein jossain muualla, eli eivät ole maailman mittakaavassa uhanalaisia. Ihan samalla tavalla ajattelin, että ihmisrodulla olisi oikeus jatkua myös Suomessa)
Äitiyspäivärahoista: olet oikeassa, olemme Suomessa etuoikeutettuja, kun voimme jäädä pitkälle äitiyslomalle. Oman mietintänsä arvoista tosin olisi, onko oikein, että toisen äitiys on rahallisesti arvokaampaa kuin toisen. Jos yleissääntö on, että äitiyspäiväraha on ansiosidonnainen etuus, on minusta erityisen väärin, ettei opiskeleva äiti ole oikeutettu tulojen perusteella laskettuun äitiyspäivärahaan silloinkaan, kun hänellä on ollut opiskelujen ohessa palkkatöitä (vai onko tämä epäoikeudenmukaisuus jo korjattu?). Olin itse opiskeleva äiti, kun olin äitiyslomalla esikoisestani. Siihen maailmanaikaan keikkapalkat vielä vaikuttivat myös opiskelevan äidin päivärahaan. Sittemin on vuosikaudet ollut niin, että opiskelijaäidin pätkätyön ovat päivärahan kerryttäjinä vähempiarvoisia kuin muiden naisten pätkätyöt.
Pörrö,
kiitos! Toi oli niin kauniisti sanottu, että vallan häkeltyy!
Comment Sun äitis — 25.02.2007 @ 10:26
Meillä ei ole lapsia, vaimo ei niitä aikanaan halunnut enkä ole syytä sen tarkemmin kysellyt: hänhän ne olisi synnyttänyt. Kieltämättä asiantilan vuoksi tuntee itsensä joskus paljosta paitsi jääneeksi. Sitä en kuitenkaan ole kateellinen, että muut hoitavat oman osuutensa väestötasapainon ylläpitämisessä ja vähän ylikin
Kaksin kun elämme ja molemmat tienaavat, rahaa tulee sen verran, että Blogistanian ympyröissä tunnen itseni joskus rahoillani keikaroivaksi ökyilijäksi. Vaikkapa mainitessani kameran ostamisesta tai jostain muusta omistamastani kerskakulutusvempaimesta. En itsekään väheksy 30 euron merkitystä rahana, mutta sellaisen kuluttaminen tai menettäminen ei todellakaan johda taloudelliseen ahdinkoon. Mutta ei minullakaan aina ole tilanne ollut yhtä auvoinen.
Comment Jussi — 25.02.2007 @ 11:15
En itsekään väheksy 30 euron merkitystä rahana, mutta sellaisen kuluttaminen tai menettäminen ei todellakaan johda taloudelliseen ahdinkoon.
Jussi, juuri tuota minäkin tarkoitin. Nykyisessä elämäntilanteessani kolmekymppiä ei hetkauta, vaikken edelleenkin olen tiukasti asuntovelkainen. Joku jossain noiden edellä mainitsemieni kirjoitusten kommenttilaatikossa kertoi olevansa iloinen veronmaksaja. Yli kaksikymmentä vuotta sitten tein saman päätöksen, kun äitini sai mielettömän kalliita sytostaattihoitoja. Nyt voisi mainiosti olla nettomaksamisen ja erityisen veroilonpidon paikka. Vanhana ja sairaana voisin sitten palata nettosaajaksi.
Comment Sun äitis — 25.02.2007 @ 11:42
Ainakin maanmainion paikallislehden Helsingin Sanomien mukaan maassamme on laman jälkeen tapahtunutselkeä ilmapiirin muutos. Meitä nuoremmat sukupolvet haluavat järjestää elämänsä tiukan kaavan mukaan:ensin opiskelut, työ, asunto, muu elämä. Viimeisenä tulee lapset. Jos sen jälkeen on aikaa ja halua lapsille, niin lapset ovat tervetulleita. Ilmeisesti epävarmuuden sietokyky on nykyisillä nuorilla melkoisen vähäinen. Tämäntyyppisiä juttuja on Hesarissa ollut useitakin.
Niinpä nämä muutamat sinkut, joiden sielunmaisemaan olen tutustunut lähinnä Saaran blogin välityksellä, eivät yllätä minua mielipiteineen. Hyväksyn sen, että kaikki ihmiset eivät halua lisääntyä ja täyttää maata. Ei sen hyväksyminen tunnu minusta mitenkään vaikealta.
Comment Celia — 25.02.2007 @ 14:09
En ole puuttunut lapsiperhekeskusteluihin oman vuoluni jälkeen vaikka melkoisesti onkin raastanut alkuperäisen ajatukseni häviäminen tyystin ja sanomani painottuminen seikkoihin, joita siellä ei ollut. En ensinnäkään puhunut sinkkujen suulla, olenhan varsin selväksi tehnyt, etten sellainen ole. En myöskään, erityisestikään, asettanut lapsia ja muita haluja rinnasteisiksi tavalla, jollaiseksi se on muuttunut matkan varrella. Rinnastus oli tarkoitettu kärjistämään sitä, että ihmiset ovat erilaisia ja elämät kovin erilaisia myös. Minun kirjoitukseni kärki oli tarkoitettu tökkimään sitä, että ihminen, lapseton tai lapsellinen, mies tai nainen, dinkku, sinkku tai perheellinen, ei voi asennoitua elämään siten kuin alunperin linkkaamassani artikkelissa asennnoiduttiin. Asiat eivät aikuiselle, vastuulliselle ihmiselle vain tapahdu, lapsi ei vaan tule omia aikojaan, perheeseen ei tule kissoja tai koiria tai taloja rakennu ilman, että ihminen itse on jollain lailla asiaan vaikuttanut omista lähtökohdistaan käsin.
Omissa kommenteissani tarkensin myöhemmin, kun asiaa minulle eri kanteilta valaistiin, että toki on poikkeustapauksia ja asioita joskus vaan tapahtuu, kaikesta suunnittelusta huolimatta. Mutta, ja se tärkein onkin tässä: vastuuntuntoinen ihminen asettuu tapahtuneen tosiasian eteen ja sopeuttaa elämänsä. Vastuuntuntoinen, aikuinen ihminen elättää lapsensa, maksaa lainansa, myy vaikka asuntonsa, ajelee huonommalla autolla. Mutta hän kantaa vastuun. Joko ennen valintaa tai sitten, jos valinta ehti hänen edelleen.
Tämän kaiken Sun äitis sanoi itse asiasa paremmin ja ytimekkäämmin: “90-luvun lama oli aikaa, jolloin edes kaltaiseni viettien vietävä ei olisi voinut keskellä lapsensaantihaaveitaan jättää taloudellisia asioita kokonaan miettimättä.”
Arvostan Sun äitiksen mielipiteitä ja kirjoituksia. Siksi halusin tämän asian tarkentaa.
Comment mea — 25.02.2007 @ 20:29
Tuosta Mean kommentista tuli mieleen, että eikös yhteiskunnan rakenteisiin puuttuminen ole myös vastuunottamista, eteenkin silloin, kun se selkeästi on toiminut lapsivastaisesti ja rajoittanut ihmisten mahdollisuutta tehdä minkäänlaisia taloudellisia suunnitelmia pitkällä tähtäimellä.
Comment Saara — 25.02.2007 @ 21:43
Kyllä Saara, juuri sitä se on minunkin mielestäni.
Comment mea — 25.02.2007 @ 23:24
Sun äitis,
joo, luulen ymmärtäväni miltä pohjalta PS:n ponnistit maailmaan:) Mitä tästä maailmasta tulisi jos kaikki olisivat samaa mieltä? Ei mitään.
On muuten totta, että äitiyspäiväraha pitäisi olla yhtäläinen kaikilla. En nyt muista enää tarkkaan, mutta oliko se silloin 90-luvulla niin, että työnantaja maksoi äitiyspäivärahasta osan? Miten tuo asia on nykyään?
Pörrön kanssa olen samaa mieltä. On mukavaa lukea asiallisia, kiihkottomasti ja ymmärrettävästi esitettyjä mielipiteitä.:)
Tunnistan myös tuon tunteen, josta Jussi puhuu. Vältin monta vuotta edes mainitsemasta uima-allasta, vaikka se on täällä päin maailmaa melkein jokaisen keskiluokkaisen talon takapihalla. Se on kuin sauna Suomessa.:) Mutta uima-altaasta kirjoittaminen saattaa tuntua suomalaisesta horisontista ökyilemiseltä. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että elämäni on se mikä se on. On hyviä aikoja ja on huonoja aikoja. Jos minä tyhjennän uima-altaan ja täytän sen mullalla, ei se auta köyhää eläkeläistä ostamaan uusia tekareita. Se taas voi auttaa, jos annan kyydin sille samaiselle eläkeläiselle ostarille. Jotain sentään.
Verorahoissa minua v#¤”&/aa se, että esim, Australia lähettää joukkoja Irakiin. Ja rakentaa vankiloita, joihin pannaan pakolaislapsia vanhempineen. Että jos nekin rahat pantaisiin jälleenrakentamiseen eikä sotimiseen, ja/tai terveydenhuoltoon ja koulutukseen sen sijaan että luodaan systeemi, jossa vihan kierre jatkuu…
Mitä tulee tuohon Celian kommenttiin epävarmuuden sietokyvystä, niin enpä taida olla samaa mieltä. Nuorten(kaan) ei ole häpeällistä (tämän kuvan sain mielipiteestäsi) tuntea epävarmuutta. Nykypäivänä varmasti Suomessa pätkätyöläisyys ja viimeistenkin mehujen puristaminen työläisistä irti on niin hermoja rassaavaa menoa, että en ihmettele, jos ihmisiltä katkeaa pinna jossain vaiheessa ja he käyvät barrikadeille. Ihan tosi. Kun kuuntelen kavereiden juttuja työelämästä, minua kauhistuttaa miten ihmisiä käytetään hyväksi, riepotellaan ja revitään ja imetään kuiviin. Kaikki kärsivät. Myös valtio kärsii loppujen lopuksi; sairaiden ihmisten määrä kasvaa ja kasvaa, joko pitkäaikaistyöttömyyden seurauksena tai sitten siit syystä, että epävarmuus työelämässä kasvaa samaa tahtia kuin tulosvastuullisuus. (En ole ihan varma käytänkö nyt oikeita termejä, oikaiskaa jos puhun älyttömiä.)
Mea kirjoitti:
“…vastuuntuntoinen ihminen asettuu tapahtuneen tosiasian eteen ja sopeuttaa elämänsä..”
Näinhän se pitäisi olla, ja usein onkin. Mutta monilla meistä ei ole eväitä olla vastuuntuntoisia. Me olemme osittain geenimemme, mutta suurelta osin myös ympäristömme muovaamia. Jos me emme ole oppineet vastuuntuntoa, emmekä sitä käsitä, kuinka voimme olla vastuuntuntoisia vanhempia. Ihminen oppii uusia asioita elämänsä loppuun saakka, näin sanovat tutkimustulokset. Minä elän toivossa, että muutos on mahdollinen. Mutta se syntyy vain ihmisten omasta halusta muuttua, tässä tapauksessa - toiveesta kasvaa vastuuntuntoiseksi. Kuinka vastuuntunnottomat saadaan toivomaan tällaista, sitä en ole keksinyt vielä.
Niin kauan, kuitenkin, lienee tärkeintä yrittää ymmärtää kaikkia. Mitä tässä muuta voi tehdä? Syyttely ei ainakaan johda mihinkään positiiviseen. (Enkä nyt viittaa sinuun, Mea, vaan tuo lauseesi vain innotti minut miettimään mistä mikin johtuu. Kiitos siitä:)
Nimenomaan kannanottaminen on vastuun ottamista. Tismalleen samaa mieltä.:)
Comment Mrs Ruu Oh So Morbidi — 26.02.2007 @ 0:24
Mea, Saara, Ruu
kiitos kommenteistanne, joihin niin mieluusti vastaisin, mutta nyt on jo kiirus: lomakuljetus lähtee just! Olen mahdollisesti viikon hiljaa tai sitten löydän jostain nettiyhteyden.
Sen verran sentään, että minustakin vastuunotto rulettaa!
Comment Sun äitis — 26.02.2007 @ 7:12
Hyvvää lommoo!
Comment Mrs Ruu Oh So Morbidi — 26.02.2007 @ 9:06
Ruu, nyt en ymmärrä… että olet eri mieltä nuorten ihmisten epävarmuuden sietokyvystä. :O Juurihan eilen kirjoitin, että nuoret ihmiset ovat nykyään epävarmoja, ja siksi asettavat lapset viimeiselle sijalle. He haluavat olla varmoja tulevaisuudestaan, ennen kuin uskaltautuvat edes ajattelemaan lapsia. Juuri lama on ollut sellainen koettelemus, joka on muuttanut yleisen ilmapiirin epävarmemmaksi. Nuoremmat sukupolvet ovat ottaneet vanhempiensa “virhearvioinneista” opikseen (laitoin lainausmerkkeihin, kun en ole ihan varma, voiko meidän sukupölviemme valintoja oikeasti kutsua virhearvioinniksi).
Ja minä hyväksyn tämän muutoksen. Varmaan minäkin olisin hyvin varovainen, jos olisin pari- kolmekymmentä vuotta nuorempi ja suunnittelisin tulevaisuuttani. Seuraan parhaillaan oman lapseni tulevaisuudensuunnitelmia, ja kyllä hän tarkkaan laskee, onko hänellä varaa opiskella haaveammattiinsa vuositolkulla vai tyytyisikö toiseen vaihtoehtoon, jossa tarvitsisi opiskella vain viitisen vuotta. Ei hänellä ole mitään kiirettä vakiintuakaan tai puhumattakaan perheen perustamisesta. Onneksi ei vielä, parahdan äitinä. Itsekin rupesin lisääntymään vasta lähes kolmekymmpisenä.
Comment Celia — 26.02.2007 @ 10:17
Äitee, hyvää lomaa.
Comment Celia — 26.02.2007 @ 10:19
Vielä haluan lisätä jotakin: olen aina kannattanut perhesuunnittelua. Lapsia hankitaan harkiten. Siksi meilläkin on vain kaksi lasta aiotun kolmen sijaan. Ymmärrän ja hyväksyn myös ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että eivät halua lisääntyä, esimerkiksi siksi, että eivät omasta mielestään pysty turvaamaan lapselleen tarpeeksi hyviä oloja. Se jos mikä on vastuullista toimintaa.
En pidä kuitenkaan Suomessakin vallitsevasta lapsikielteisyydestä. Joissakin keskusteluissa niin Blogistaniassa kuin IRL lapsiperheisiin suhtaudutaan hyvin yliolkaisesti, ja tämä tuntuu todella ikävältä. Varsinkin sellainen käsitys tuntuu ikävältä, että _kaikki_ lapsiperheet hankkisivat lapsia rahankiilto silmissä. Ehkä joku harva tosiaankin voi kuvitella, että lasten myötä tulevilla avustuksilla voisi rikastua, mutta siinäpä luulevat.
Tavallisten, keskivertolapsiperheiden elämä ei ole rahassakierimistä vaan tarkkaa penninvenytystä - tukiaisista huolimatta. Penninvenytyksestä huolimatta en olisi valmis luopumaan lapsistani mistään hinnasta.
Ja hyväksyn sen, että kaikki eivät lapsia halua.
Se on heidän oma valintansa.
Comment Celia — 26.02.2007 @ 11:08
Meillä on siksi hiukan takamatkaa verrattuna sellaiseen sakkiin, jossa lapsia on vain kaksi
Miten teillä on takamatkaa sellaisiin, joilla on vähemmän lapsia? Mielestäni teillä on etumatkaa. Tietysti sitten, jos arvioitte kulutushyödykkeet ja ostovoiman lapsia arvokkaammaksi asiaksi, niin teillä voi olla “takamatkaa”.
Kymmenisen vuotta meni niin, että palkastani jäi verojen, matkakulujen ja lastenhoidon jälkeen käteen noin 2000 markkaa.
Maksoitko tällöin “samaa palkkaa” lastenhoitajalle kuin mitä hän olisi saanut kunnalliselta työnantajalta? Jos maksoit, niin sinulle jäi erittäin hyvin rahaa käteen lastenhoidon ja matkakulujen jälkeen.
Aikuinen ihminen selviää vaikka vedellä ja supermarkettien maistiaisilla viikon, jos tarve vaatii,
Mutta sinun mielestä 2000 mk kädessä kaiken muun luksuksen jälkeen oli liian vähän? Miten hyvin kuvittelet aikuisen ihmisen selviävän vedellä ja supermarkettien maistiaisilla viikon kuukaudessa?
Köyhänapuna ystävä laittoi tytölle nastahampaan ja paikkasi ne kymmenen muuta reikää. Hyviä ihmisiä on aina ollut.
Ja aina tulee olemaan? Onneksi valtion avulla nämä hyvät ja vähemmän hyvät ihmiset voivat ulkoistaa hyvinvointipalvelunsa.
Lupasin Vt:llä, että tiedän ratkaisun ongelmaan. Ratkaisu on viisikymppiset.
No ohhoh, mikä ratkaisu! Taloustieteen Nobelin arvoinen neronleimaus.
Mutta hyvinkin voisi olla niin, että 50 - 65 -vuotiaat julistettaisiin kunniakansalaisiksi, joilla on kunnia kantaa tavallista enemmän taloudellista vastuuta nuorten (niin lapsettomien kuin lapsellisten) ja vanhojen tukemisesta.
Mitä jos kuitenkaan ei sidottaisi asiaa ikään, vaan maksukykyyn. Vai olisiko mielestäsi järkevämpää tehdä niin, että antaa joidenkin kelluttaa massia vedessä samaan aikaan kun toiset “pärjäävät vaikka vedellä ja supermarkettien maistiaisilla”.
Comment Anonymous — 27.02.2007 @ 11:05
Meille tuli jälkeläinen, kun asiat olivat riittävän huonosti muutenkin. Toinen opiskeli, toinen oli työtön/vajaatyöllistetty. Asuntona opiskelijayksiö. Kun asiat ovat niin vaikeasti, lapsi ei enää vaikeuta oikeastaan paljonkaan lisää. Ei ole enää mitään menetettävää, vaan yhtä hyvin voi rakentaa uutta - ja toimeentulokin kohtentuu äitiyspäivärahan ja lapsilisien ansiosta edes muutamalla kympillä kuussa. Ei rikastu, mutta tulee sentään joten kuten toimeen, koska vauvaikäisiä ja heidän vanhempiaan ei tässä maassa onneksi ihan tahallaan nälkään tapeta.
Kuusi vuotta myöhemmin tilanne on täysin toinen. Yksi opiskelee edelleen, mutta toisen palkalla pärjätään, saatetaan jopa syödä kokolihaakin ja kotimaisia kasviksia joskus, kunhan ei mennä naimisiin pankkien kanssa ja tyydytään vähän-miten-sattuu-hoidettuihin vuokra-asuntoihin.
Mutta tilanteena se on kuitenkin labiilimpi kuin kuusi vuotta aikaisempi tilanne. Elintasoa on rakennettu juuri sen verran, että jos lisää lapsia tulisi, perhe tekisi konkurssin hyvin nopeasti. Ainakaan ei olisi varaa jäädä kotiin edes lakisääteiseksi ajaksi.
Kuusivuotiaan jälkikasvun kanssa ei myöskään enää oteta samanlaisia riskejä tai tehdä jyrkkiä elämällisiä käännöksiä kuin vastasyntyneen kanssa.
Aina puhutaan rahasta, mutta (tietenkin lapsen luonteesta riippuen) hyvin vähän siitä, että mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä tärkeämpää on tietty pysyvyys.
Sitä yritetään usein helposti nakertaa jo esimerkiksi sillä, että vanhempia painostetaan ottamaan lapsensa pois tarhasta, kun perheeseen syntyy uusi lapsi. Tarhasta, jossa penska on saattanut olla jo muutaman vuoden. Hei hei kaverit ja arkirutiinit. Tervetuloa loppuväsyneen äidin kanssa hengailu, tylsistyminen ja turha, lapseenkin heijastuva parisuhteen kiristyminen.
Rahapula ajaa helposti myös siihen, että lapsi on pakko ottaa pois tarhasta puhtaasti tulorajojen ja niukkuuden ristiriidan takia. Jälleen hei hei kaverit ja arkirutiinit. Tervetuloa loppuväsyneiden ja aikataulutusstressantuneiden työläisvanhempien/kiusaantuneiden isovanhempien kanssa hengailu, tylsistyminen ja turha, lapseenkin heijastuva parisuhteen kiristyminen.
En nyt väitä, että kaikilla se menee noin. Mutta niille, jotka ovat rakentaneet taloutensa ja perhenepyörityksensä sen ympärille, että lapsella on päivähoitopaikka, ja lapsen sosiaaliset tarpeet saa pitkälle tyydytettyä tarhan itsensä ja sen kautta solmittujen suhteiden avulla, se hyvin helposti menee noin.
Lapset ovat kuitenkin ihmisiä, eikä esineitä.
Välillä pistää vihaksi, että jeesustellaan lasten ja nuorten pahoinvoinnista, mutta loppupeleissä koko systeemi ei voisi vähempää välittää niistä asioista, joilla sitä pahoinvointia voisi helposti välttää. Esimerkiksi juuri subjektiivisen päivähoito-oikeuden kyseenalaistaminen on pahimpia vereni kiehauttajia, koska se on oikeasti lapsivastaisuutta eikä mikään perinteisen perheyksikön ylistyslaulu ja tekohengitysyritys.
Comment Kriisi — 27.02.2007 @ 13:34
Niin,
ennen 1960-lukua ei mietitty halutaanko lapsia vai ei. Niitä tuli, tai ei tullut. Yleensä tuli -monta. Sitten 60-luvulla yleistyivät e-pillerit naisten siunaukseksi. Jokainen sai mahdollisuuden itse määritellä milloin haluaa ottaa vastaan lapsen(t). Meillä minä halusin yhden lapsen, jonka ihan suunnitellusti saimmekin, mies olisi ottanut vastaan useammankin. Minä olin tietävinäni omat rajani, enkä uskonut osaavani hoitaa useampia. Luultavasti olisin osannut, arvelen tänään.
Rahaa ei ole ikinä ollut liikaa, mutta ruokaa ei ole koskaan tarvinnut jättää ostamatta siksi, ettei ole rahaa. Vaatteet, matkat, kalustukset ja meikit on meillä aina jääneet hyvin vähäisille hankinnoille. Erityisesti 90-luvun työttömyysaikana. Asuntoveloista selvittiin sillä, että mies teki aina lisätöitä työnantajalleen, ja myöhemmin omassa yrityksessä. Minäkin menin yhtenä vuonna joulun ajaksi SuperMarketin kassaan viikonlopuiksi saadakseni maksettua lisäverot. Tänään mieluimmin potkitaan pois ensimmäisestäkin työpaikasta. Ota siinä sitten lisätöitä, kun ei ole perustyötäkään. 70-80 luvut olivat turvallisia aikoja työmaailmassa. En ikinä silloin voinut kuvitella, että joskus käppäilen 7 vuotta työttömänä.
Comment Helena — 27.02.2007 @ 13:55
Kotona jälleen! Reissusta pääsin nettiin vain sen verran pieneksi tuokioksi,etten ehtinyt kommentoida. Anonymous kuitenkin ansaitsee ehdottomasti vastauksen.
Takamatkalla tarkoitin nimenomaan sitä, että talouden tasapainoon saamisessa meni meillä hiukan pitempään, kuin olisi mennyt, jos lapsia olisi ollut vähemmän. Olen kanssasi ihan samaa mieltä, että muuten mitattuna olemme olleet etuoikeutettuja. En missään nimessä olisi halunnut vaihtaa lapsia rahaan ja tavaraan, vaan olen hyvin onnellinen siitä, että olen saanut jakaa elämääni neljän ihanan sällin kanssa.
Lapsenhoitajan palkasta
Tarkka laskelma menisi näin: bruttopalkkani aloittavana opettajana oli noin 10 000 markkaa. Siitä meni veroihin kolmisen tonnia. Matkakustannukset olivat isot, koska työmatkani oli 50 km suuntaansa enkä voinut käyttää matkalla julkisia kulkuneuvoja (kuten sittemin olen aina käyttänyt). Lapsenhoitajan bruttopalkka oli 6 300 mk, kuten hänellä olisi ollut tarhassakin. Palkan päälle tulivat TEL-maksut ja sotu sekä lomapalkka. Tuota palkkaa pystyimme maksamaan, sillä silloin oli mahdollista saada vastavalmistuneen työllistämistukea 4 300 mk! (Mikä oli mielestäni uskomattoman upea tuki valtiolta, joka kärvisteli laman kourissa).
Eli bruttopalkastani jäi verojen, matkojen ja lastenhoidon jälkeen perheen muuhun käyttöön se 2 000 mk. Järjestelyllämme pystyimme työllistämään monta nuorta naista, jotka muuten olisivat valmistuneet suoraan työttömäksi. Uskon, että valtio saa satsauksensa takaisin, sillä tuen avulla tytöt pääsivät kiinni työelämään ja itse jaksoin vastuullisessa lastenkasvatustehtävässä paremmin kuin olisin jaksanut, jos olisin joutunut stressaamaan enemmän hoitojärjestelyissä ja jokapaikkaan ehtimisessä.
Vesi ja maistiaiset
Itse en puhunut vedellä ja maistiaisilla elämisestä. Kommentissaan Ruu sanoi, että aikuinen ihminen tarvittaessa selviää vaikka niillä. Perheellisenä en koskaan ole joutunut tinkimään ruuasta. Opiskeluaikaan muistan yhden kesäkuukauden, kun olin Ruotsissa tarhassa harjoittelijana ja elin illat maustamattomalla jugurtilla ja kortteerin kaapista löytyneellä näkkileivällä. Sinä kesänä todellisuudessa lihoin, kun päivällä töissä ahmin varmuuden vuoksi varastoon yli todellisen tarpeen!
Iästä ja maksukyvystä
Tarkenuksesi oli paikallaan. Nimenomaan maksukykyä tarkoitin ja omasta kokemuksestani olen huomannut, että nyt viisikymppisenä ja vielä terveenä taloudellinen tilanteeni on vakaampi kuin silloin, kun lapset olivat pieniä. Ja mitä olen ympärilleni katsellut, niin sama tilanne on monella muullakin viisikymppisellä. Tunnen toki myös niitä, jotka ovat tässä iässä esimerkiksi joutuneet jättäytymään puolipäivätöihin voidakseen huolehtia omista ikääntyneistä vanhemmista. Mutta noin keskimäärin minun ikäluokallani on varaa sellaiseen henkilökohtaiseen ylellisyyteen, johon meillä ei ollut varaa lasten pienenä ollessa. Eikä ole niillä, joiden lapset juuri nyt ovat pieniä. (Tähän on johtanut paitsi se, että perheessämme on nyt vähemmän elätettäviä, myös se, että julkisen alan palkansajana ansioni ovat nyt ikälisien myötä paljon paremmat kuin samaa työtä tekevän nuoremman kollegan!)
Comment Sun äitis — 4.03.2007 @ 16:32
Vedestä ja maistiaisista.
Juu, taidan ymmärtää Anonymouksen ärtymyksen. Jos on pitkiä aikoja, ja lyhyempiäkin, työttömänä ei ihminen elä vedellä ja maistiaisilla. Kun olin opiskelija, monesti rahat oli “hurviteltu” tai hurviteltu ennen aikojaan. Joskus tuli kotoa hernari- ja näkkäripaketti. Rahaa en pyytänyt, monestakaan syystä. Rahattomana piti keksiä erilaisia keinoja saada maha täyteen, tai edes puolilleen. Milloin piti tunkea kyläilemään tiettyihin paikkoihin ruoka-aikaan, lainata rahaa, kirjoittaa epätoivoissaan rakkausnovelli Reginaan palkkion toivossa. Kerran kaverin kanssa kiersimme kaupungin kauppojen lihatiskit ja maistelimme makkaroita niin kauan, kunnes annettiin ymmärtää että kannattaa lähteä… olin aina akuutissa rahapulassa, mutta jotenkins e ei ollut samaa kuin olla työttömänä ja rahapulassa. Jotenkin opiskeluaikana sitä oli toiveikkaampi, ja luottamus tulevaisuuteen suurempi kun taas työttömyysajalta muistan vain toivottoman paniikin. Enkä silloinkaan ollut kovin pitkään työttömänä, mutta nekin viikot ehtivät jo painamaan sellaisen kauhuleiman, että oksat pois.
Hyvin minusta onistui työttömyydestä kirjoittamaan Lesonen kirjassaan 500s päivä. Lesosen kirjoissa on paljon asioita, joita en voi hyväksyä, mutta työttömyyden kuvauksena 500s päivä oli kuin nappi otsaan.
Jokaisen hyvinvointivaltiossa elävän ihmisen kansalaisoikeus on päästä ansaitsemaan sellaista palkkaa, jolla elää ja elättää perheenkin, jos sattuu perhe olemaan. Sitä mieltä minä olen.
Comment Mrs Ruu Oh So Morbidi — 5.03.2007 @ 3:48