Aamulla tupsahti silmiini Suvikon Jaikaisu, jossa hän kysyi, tarvitaanko jaikusourcingille säännöt. Jaikusourcingilla taas tarkoitetaan suunnilleen sitä, että joku esittää työhönsä liittyvän jutun kehiteltäväksi Jaiku-keskusteluun, jossa väki heittelee ideoitaan. Lopuksi keskustelun aloittaja (tai joku muu) hyödyntää ideoita työssään (muille kunniaa ja mammonaa jakamatta?) vrt. crowdsourcing.

Kysymyksen taustalla olivat mm. YLEN Kymmenen sivustoa kaikille, johon Pirkka Aunola kyseli vinkkejä Jaikussa, Olli Sulopuiston idea-apuhuhuilut liittyen TV2:lle tehtävään juttuun ja Tuija Aallon Jaikussa(kin) esittelemä kirjaidea (Edit: jossa on mukana myös Sula Pinta-kumppaninsa Yoe.)

Suvikon mukaan muiden ideoilla hyötymään pyrkivät eivät aina kerro tarpeeksi selvästi, mihin tarkoitukseen kyselyitään heittelevät. Siksi hän kaipaa Jaikuun sääntöjä. Minä en.

Kammoan kirjoitettuja sääntöjä, joilla ohjataan sellaista ihmisten välistä kanssakäymistä, jonka pitäisi sujua ihan luonnostaankin. On kuin sääntöjen kirjoittaminen jo epäsuorasti vihjaisi, että joukoissamme liikkuu epärehellistä sakkia. Kun säännöt kirjoitetaan, niistä on tehtävä niin pikkutarkat ja yksityiskohtaiset, ettei tulkintaeroja jää. Ja jää kumminkin! Joku sitten päättää kokeilla sääntöjen kiertämistä, ihan vain osoittaakseen, että se on mahdollista. Säännöt herättävät aina suuria intohimoja (vrt. Blogilistan käyttäjäsäännöt, jotka johtivat jonkinasteiseen joukkopakoon listalta). En kaipaa sääntöjä sen paremmin Jaikussa esitettyjen ideoiden hyödyntämiseen kuin blogeista poimittujen vinkkien jakotyöstämiseenkään. Minusta yleinen kohteliaisuus riittää. Siis se, että kerrotaan avoimesti, mihin tarkoitukseen ideoita kerätään (jolloin on vastaajan vastuulla jättää ideansa jakamatta, jos kokee ansaintatarkoituksen ongelmaksi) ja mainitaan omassa esityksessä, mistä alkuperäiset ideat ovat peräisin.

Olen toistaiseksi ollut sosiaalisen median kentillä enemmän saavana kuin antavana osapuolena. Ehkä ajattelisin toisin, jos olisin ollut toimeliaampi tuottaja. Tuskin. Ainakin ne kerrat, kun olen jonkin idean maailmalle singonnut, olen aina kokenut, että se on takaisin palatessaan jalostuneemmassa muodossa ja itsellenikin paremmin hyödynnettävissä. Sitä paitsi olen suunnattoman kiitollinen siitä, että olen sosiaalisen median kautta päässyt tutustumaan sellaisiin yleisantajiin kuin Anne Rongas (joka on tekijänä, jakajana, tukijana… korvaamaton Rouva Sosiaalisen median opetuskäyttö) , Tuija Aalto (jonka monialaista mediaosaamista arvostan ja joka on onnistunut madaltamaan kynnystäni ottaa käyttöön Second Life, videot ja podcastit - sitt joskus), Tarmo Toikkanen (jonka järjestämässä tilaisuudessa ensi kerran kuulin Creative Commonsista ja humahdin välittömästi jakamisuskoon), Eija Kalliala (joka kiitettävällä ahkeruudella raportoi blogissaan verkko-oppimiseen, -opetukseen ja sosiaalisen median ilmiöihin liittyvistä seminaareista) ja Pekka Ihanainen (joka blogissaan kirjoittelee minun makuuni liian viisaasti ja teoreettisesti, mutta vissiin just sillä haastaa ajattelemaan. Ja on livekontaktina oiva ukko!) . Vain muutamia mainitakseni. Heidän merkityksensä omalle ammatilliselle kasvulleni on ollut muutaman viime vuoden aikana ihan valtavan suuri.

Huomaan juuri ajautuneeni sivuun alkuperäisestä aiheestani, eiväthän nuo viimeiset linkit suoraan sorsastukseen liittyneet. Mutta kun tämä koko sosiaalinen media on minulle sellainen spagetti, josta ei ota selvää, mikä kontakti minkäkin termin alla tapahtuu. Minulle on tärkeintä, että ylipäätään tapahtuu.

Olen sitä paitsi sitä mieltä, että ideasta on pitkä matka valmiiseen tuotteeseen. Mitä sitten, jos joku jotain hyötyä saa yhteisesti käydystä keskustelusta? Hän joutuu vielä tekemään paljon työtä muokatakseen idean tuotteistettuun muotoon. Kaikista hyvistä ideoijista ei itsestään siihen olisi. Eikö ole parempi, että idea jatkaa elämäänsä jonkun toisen kehittämänä, jos vaihtoehtona olisi, että hieno oivallus jäisi vain keksijänsä salatuksi tiedoksi, jos hänestä ei itsestään olisi sitä kehittämään?

Tässä elämäntilanteessani näen sosiaalisen median välineillä toteutettavan jakamisen rikkautena, siinäkin tapauksessa, että joku yksittäinen osallistuja mahdollisesti saa muiden avulla taloudellista hyötyä tai akateemisia meriittejä. En ole niin kovin perso kummallekaan. Tiedostan, että tämä on mahdollista siksi, että olen jo paikkani löytänyt, 52-vuotias nainen. Minun ei tarvitse mustasukkaisesti pelätä, että joku kerää itselleen ammatillista uskottavuutta ajatuksiani hyödyntämällä, pääsee esittelemään alkuperäisoivalluksiani televisioon tai lyö niillä rahoiksi. Hyvä minun on täältä taloudellisesti turvatulta uran auringonlaskun alueelta uhota, ettei sorsastus kaipaa sääntöjä, annetaan vain auliisti ja sääntelemättömästi, kyllä maailma siitä pelastuu!

Tilanne on todennäköisesti paljon raadollisempi, kun sitä katselee vaikkapa työuransa alussa olevan pätkätyöläisen silmin. Siinä saattaa tietysti helposti ruveta miettimään avomielisyytensä rajoja, jos joku käyttää juuri sinun jaikaisemiasi ideoita siinä kirjassa (tv-ohjelmassa, seminaariesityksessä…), jonka itsekin mielelläsi olisit tehnyt. Silti: en usko turhanaikaiseen sääntelyyn. Uskon siihen, että asiat voi ilman sääntökirjaakin hoitaa läpinäkyvästi (=pyytäjä kertoo käyttötarkoituksen ja antaa kreditit sinne, minne ne kuuluvat). Ja jos joku sattumalta keksisi ihan killeri-idean, jolla tekisi väikkärin, voittaisi Nobelin, tienaisi miljardin (saisi 30% valkoisemmat hampaat ja 47% tuuheammat hiukset…), niin sitten voisi ihan ilman sääntöjäkin miettiä, että tämä ei ehkä ole niitä ajatuksia, jotka kannattaa jaikaista kollektiiviseen tietoisuuteen ennen kuin oma ansaintalogiikka on turvattuna.

Mun äidilläni oli tapana sanoa meille lapsille:

- Ootte sitten ihmisiksi!

Mielestäni sillä pärjää tässäkin asiassa aika pitkälle.

PS Unohtui sanoa, että jos jollakulla ei vielä ole tunnuksia Jaikuun ja tarvitsisi kutsun, niin mulla niitä on kaikki 20 jäljellä. On hyvä ja pyytää vain!