90-luvun alkupuolella meillä oli mökkitelkkari. Se oli neljästä laudasta naulattu kehikko, joka tällättiin tuolin päälle ja aloitettiin ohjelma. Kaikki neljä poikaani esiintyivät yhdessä ja erikseen mökkitelkkarissamme. Ohjelmassa oli musiikkivideoita, Pampers-mainoksia, viihdehupailuita, säätiedotuksia ja uutisia. Kesästä toiseen lähetys päättyi sanoihin: sota Bosniassa jatkuu.

Maanantaina matkalla Upinniemeen mietin, milloin minusta oikeastaan tuli armeijavastainen. Lapsuudenkotini ei ollut erityisen sotahenkinen. Lähipiiriimme ei kuulunut haavoittuneita tai kaatuneita, joten sankarimyyteille ei ollut tarvetta. Itsenäisyysjuhlissa sentään esitin pienestä pitäen isänmaallisia runoja. Eli sellainen lievän myötämielinen isänmaallisuusihminen lienen kodin peruja ollut asenteiltani.

Sitten päädyin naimisiin Gorban kanssa. Gorba oli pikkupoikana hoidossa mummolassaan, ja vietti vain viikonloput kotonaan. Pieneen lapseen ei voinut olla vaikuttamatta, että hän vuositolkulla nukahti vaarinsa sotajuttuihin ja katseli aamusta toiseen, miten vaari kiinnitti proteesin jalantynkäänsä. Gorbasta tuli reservin upseeri, joka läpi vuosikymmenten jaksaa hääriä merikilpailutoiminnassa. Ajoittain se voi alkaa käydä vaimoraukan hermoille. Mutta ei Gorban “sotahulluus” ollut se, mikä lopullisesti liudensi maanpuolustushenkeni.

Varmaan syynä olivat ne mökkitelkkarilähetykset, vaikken sitä silloin edes tiedostanut. Kukaan ei saarnannut, kukaan ei vouhottanut. Kömpelön lautahäkkyrän takaa minun pieni poikalapseni kertoi heleällä äänellään, että jossain päin Eurooppaa kansallisuustunne johti järjettömään tappamiseen. Vähitellen aloin miettiä, onko mikään kansallisuusjuttu sen väärtti, että sen puolesta pitäisi tapattaa nuoret miehet.

Minulla ei ole vuosisataisia juuria suomalaisessa maaperässä. Ei tilaa, jota sukupolvi toisensa perään on vaalinut. Minä katselen kotomaatani kerrostalon viidennestä kerroksesta ja huomaan, että minulle isänmaata tärkeämpi on äidinkieli. Ja sen voi viedä mukanaan minne tahansa.

Tätä epäisänmaallisuuttani ei tule tulkita niin, että haluaisin vetää lokaan sotaveteraanien uhrin. Niin on toimittu, kuin kulloisessakin tilanteessa on parhaaksi nähty. Nykyään maailma on pienempi kuin 40-luvulla. Siksi minusta tuntuu, että nykyisin tulisi olla tilaa toisenlaisille ratkaisuille. (tietämisen ja ymmärtämisen kanssahan tällä ei ole mitään tekemistä, mutt hei, niinhän se on, että näissä asioissa useimmat toimivat fiilispohjalta!)

***

Karadzic pidätettiin Belgradissa.