Aiemmat osat
Maailmanpolitiikan arkipäivää, 60-luku

Keväällä 1972 voitin 4H-liiton piirimestaruuskilpailussa lausuntasarjan esittämällä uunituoreen Nobel-runoilijan, Pablo Nerudan tekstin Nouse syntymään kanssani veli. Syksyllä aloitin lukion ja muutin mummolle Helsinkiin.

Seuraavana syksynä kuljin Hakaniemen torin laitaa kohti koulua, kun joku kertoi Chilen vallankaappauksesta. Jokin etäinen kähinä toisella puolella maailmaa muuttui kumman läheiseksi, kun olin lukenut Nerudan runoja. Ja sitten se Neruda vielä otti ja kuoli!

Chilen sotilaskaappauksen myötä Suomeen tuli ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin poliittisia pakolaisia, ja kaverini kaveri alkoi seurustella yhden Claudion kanssa. Näistä muistan Chilen.

Vietnamin sota oli mielestäni ollut olemassa jotakuinkin aina. Kovat kundit kulkivat FNL:n nappi rinnassaan. Yhdellä meidän luokan tytölläkin oli sellainen Marikassissa, ihan siinä Keskustapuolueen desentralisaatio-napin vieressä (mietin silloin, mitähän mieltä kotikylän maalaisliittolaiset äijät olisivat olleet sen sortin kaupunkilaisesta Keskusta-nuoresta).

Elävin henkilökohtainen muistikuva minulla kuitenkin on sodan päättymisestä.

Talvella 1974 pääsin Pohjola-Nordenin stipendireissulle Ruotsiin. Tuolla matkalla tapasin turkulaisen pojan, josta muistan vain, että hänen sukunimensä oli Koskenniemi. Jostain syystä tuo poika oli käymässä Helsingissä vappuna 1975, ja tapasin hänet Rautatieasemalla. Siinä seisoessamme näin Sokoksen katonrajassa kiertävän valotekstin: Saigon antautunut. USA ulos Vietnamista.

Sinä syksynä lähdin Minnesotaan Gustavus Adolphus Collegeen. Siellä amerikkalainen ystäväni Janice kertoi itkien, mikä järkytys hänelle oli ollut nähdä dokumentti, jossa vietnamilaisäiti itkee pommituksissa kuolleen lapsensa ruumiin vieressä.

- Ne valehtelivat meille kaikki nämä vuodet! Televisiossa ja koulussa ja kaikkialla ne kertoivat, etteivät orientaalit sure kuolemaa niin kuin me. Että niillä on sellainen uskonto, että sielu vaeltaa ja sitä varten siellä ei surra kuolemaa. Nyt vasta näytetään tällaisia filmejä. Hävettää olla amerikkalainen!

Samassa collegessa opiskeli myös Lan Vu, joka menetti sinä syksynä kaikki yhteydet Saigonissa asuvaan perheeseensä. Tammikuussa hän sai tietää, että amerikkalaismielinen lakimies-isä oli siirretty työleirille ja entinen hienostorouvaäiti oli päätynyt siivoojaksi. Näistä muistan Vietnamin.

Ruokalassa vaihtarit istuivat aina samassa pöydässä. Marraskuussa oli Lan Vun kotitilanteen rinnalla puheenaiheena Francon terveydentila. Viikkoja veikkailtiin, koska se kuolee. Ja kun lopulta kuoli, järjesti espanjalainen Tony ruotsalaisen vaimonsa Monican kanssa mielettömät bileet, joissa juhlittiin Espanjan vapautumista eikä Sangriaa säästelty. Näistä muistan Francon diktatuurin päättymisen.

Varmaan 70-luvulla oli muitakin kriisejä, jotka voisi muistaa. Niin kuin vaikka Afganistanin sodan alkaminen. Ne kriisit muistan vain ulkoa opeteltuna, niistä minulla ei ole muistoja, jotka ankkuroisivat tapahtumat arkeeni.

Sun äitis maailmanpolitiikan arkipäivää, 70-luku (ääni rahisee, mutten nyt ehdi äänittää uusiksi!)

Pablo Neruda: Nouse syntymään kanssani, veli

***

Tämäkin täydentyy videolla, kunhan jonain päivänä ehdin parvekkeelle valoisaan aikaan (tai saan sinne valot).

Uteliaisuuttani muuten lähestyin yhtä tuosta Koskenniemi-linkistä löytyvää henkilöä. Osuin oikean! Hän muisti minut Malmön-matkalta, muttei sitä järisyttävää Sota on ohi! -tekstiä. Oli hauska vaihtaa päällimmäiset kuulumiset yli kolmenkymmenen vuoden jälken. (tämän pohjalta voin jotenkin ymmärtää, miten koukuttavia ensimmäiset ajat Facebookissa olisivat!)

Tämän osan linkkejä
Chilen vallankaappaus 11.9.1973
Pablo Neruda 23.9.1973
Vähemmistöpolitiikka
Vietnamin sota 30.4.1975
FNL
Keskustapuolue
Pohjola-Nordenin
Koskenniemi
Francon kuolema 20.11.2975
Afganistanin sota