Hyvää syntymäpäivää minulle rakkain!
Samalla käytän tilaisuutta hyväkseni ja kerron, että
Janin avustuksella videopostaukseni löytyvät nyt myös YouTubesta. Osoite on http://www.youtube.com/sunaitisvideot. Niistäkin voi tilata syötteen. Kohta siellä pitäisi näkyä myös videot 60-luku, 70-luku ja Pablo Nerudan runo, jotka lisäilin noihin edellisiin postauksiini.
Maailmanpolitiikan arkipäivää, 70-luku
Aiemmat osat
Maailmanpolitiikan arkipäivää, 60-luku
Keväällä 1972 voitin 4H-liiton piirimestaruuskilpailussa lausuntasarjan esittämällä uunituoreen Nobel-runoilijan, Pablo Nerudan tekstin Nouse syntymään kanssani veli. Syksyllä aloitin lukion ja muutin mummolle Helsinkiin.
Seuraavana syksynä kuljin Hakaniemen torin laitaa kohti koulua, kun joku kertoi Chilen vallankaappauksesta. Jokin etäinen kähinä toisella puolella maailmaa muuttui kumman läheiseksi, kun olin lukenut Nerudan runoja. Ja sitten se Neruda vielä otti ja kuoli!
Chilen sotilaskaappauksen myötä Suomeen tuli ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin poliittisia pakolaisia, ja kaverini kaveri alkoi seurustella yhden Claudion kanssa. Näistä muistan Chilen.
Vietnamin sota oli mielestäni ollut olemassa jotakuinkin aina. Kovat kundit kulkivat FNL:n nappi rinnassaan. Yhdellä meidän luokan tytölläkin oli sellainen Marikassissa, ihan siinä Keskustapuolueen desentralisaatio-napin vieressä (mietin silloin, mitähän mieltä kotikylän maalaisliittolaiset äijät olisivat olleet sen sortin kaupunkilaisesta Keskusta-nuoresta).
Elävin henkilökohtainen muistikuva minulla kuitenkin on sodan päättymisestä.
Talvella 1974 pääsin Pohjola-Nordenin stipendireissulle Ruotsiin. Tuolla matkalla tapasin turkulaisen pojan, josta muistan vain, että hänen sukunimensä oli Koskenniemi. Jostain syystä tuo poika oli käymässä Helsingissä vappuna 1975, ja tapasin hänet Rautatieasemalla. Siinä seisoessamme näin Sokoksen katonrajassa kiertävän valotekstin: Saigon antautunut. USA ulos Vietnamista.
Sinä syksynä lähdin Minnesotaan Gustavus Adolphus Collegeen. Siellä amerikkalainen ystäväni Janice kertoi itkien, mikä järkytys hänelle oli ollut nähdä dokumentti, jossa vietnamilaisäiti itkee pommituksissa kuolleen lapsensa ruumiin vieressä.
- Ne valehtelivat meille kaikki nämä vuodet! Televisiossa ja koulussa ja kaikkialla ne kertoivat, etteivät orientaalit sure kuolemaa niin kuin me. Että niillä on sellainen uskonto, että sielu vaeltaa ja sitä varten siellä ei surra kuolemaa. Nyt vasta näytetään tällaisia filmejä. Hävettää olla amerikkalainen!
Samassa collegessa opiskeli myös Lan Vu, joka menetti sinä syksynä kaikki yhteydet Saigonissa asuvaan perheeseensä. Tammikuussa hän sai tietää, että amerikkalaismielinen lakimies-isä oli siirretty työleirille ja entinen hienostorouvaäiti oli päätynyt siivoojaksi. Näistä muistan Vietnamin.
Ruokalassa vaihtarit istuivat aina samassa pöydässä. Marraskuussa oli Lan Vun kotitilanteen rinnalla puheenaiheena Francon terveydentila. Viikkoja veikkailtiin, koska se kuolee. Ja kun lopulta kuoli, järjesti espanjalainen Tony ruotsalaisen vaimonsa Monican kanssa mielettömät bileet, joissa juhlittiin Espanjan vapautumista eikä Sangriaa säästelty. Näistä muistan Francon diktatuurin päättymisen.
Varmaan 70-luvulla oli muitakin kriisejä, jotka voisi muistaa. Niin kuin vaikka Afganistanin sodan alkaminen. Ne kriisit muistan vain ulkoa opeteltuna, niistä minulla ei ole muistoja, jotka ankkuroisivat tapahtumat arkeeni.
Tämäkin täydentyy videolla, kunhan jonain päivänä ehdin parvekkeelle valoisaan aikaan (tai saan sinne valot).
Uteliaisuuttani muuten lähestyin yhtä tuosta Koskenniemi-linkistä löytyvää henkilöä. Osuin oikean! Hän muisti minut Malmön-matkalta, muttei sitä järisyttävää Sota on ohi! -tekstiä. Oli hauska vaihtaa päällimmäiset kuulumiset yli kolmenkymmenen vuoden jälken. (tämän pohjalta voin jotenkin ymmärtää, miten koukuttavia ensimmäiset ajat Facebookissa olisivat!)
Tämän osan linkkejä
Chilen vallankaappaus 11.9.1973
Pablo Neruda 23.9.1973
Vähemmistöpolitiikka
Vietnamin sota 30.4.1975
FNL
Keskustapuolue
Pohjola-Nordenin
Koskenniemi
Francon kuolema 20.11.2975
Afganistanin sota
Maailmanpolitiikan arkipäivää, 60-luku
Ainailona oli viettänyt viikonlopun viinimarjapensaissa ja säilömispuuhissa. Tästä tuli mieleeni lapsuuden marjatalkoot: viinimarjanlehtien huumaava tuoksu, pensaiden kätköissä luuraavien nokkosten polte ja mehumaijamäskin houkuttelemat pulskat ampiaiset, mutta myös Berliinin muuri ja Tsekkoslovakian kriisi.
Nytkin on elokuu. Nytkin jossain viinimarjapensaiden kätköissä joku äiti kertoo lapselleen sodasta, paikat vaihtuvat, tarina säilyy.
Aloin miettiä, mitkä vuosikymmenien varrella kohtaamani maailmanpolitiikan kriisit muistan. Ja miksi.
Unkarin kansannoususta minulla ei ole omakohtaista muistikuvaa, sillä synnyin kesällä 1956. Ensimmäisen kerran kylmä sota tunkeutui lapsenmaailmaani liki päivälleen 47 vuotta sitten. Olimme kylässä äitini mammalla, kun kuulin viereisestä huoneesta aikuisten matalat, hermostuneet äänet. Nyt oli sota lähellä. Kriisimuonaa pitäisi varata. Pommisuojia rakentaa maallakin. Äitini kertoi muille, että koulun pihalla, siinä jalkapallokentän takana, oli likakaivo, joka oli vahingossa tehty omakotitalon perustusten piirustuksilla. Sinne olisi tilaa varustella iso pommisuoja. Hetken päästä äiti lisäsi, että likakaivokaasuihin tukehtuminen kyllä voisi olla todennäköisempää kuin se, että velivenäläisen tykit kantavat Varsinais-Suomeen. Sitten hän huusi meidät lapset mustaviinimarjamehulle.
Viinimarjoja poimittiin silloinkin, kun äitini kertoi, mitä Prahassa parhaillaan tapahtui. Fiilis oli vakava, muttei niin vakava kuin siinä perheessä, jossa toinen äiti samana aamuna herätti 9-vuotiaan poikansa sanoen:
- Herää! Ryssän tankit on rajalla ja ennen kuin ne tänne asti tulee, niin minä sinut tapan! Tules nyt syömään puurosi!
Väitetään, että kaikki muistavat, missä olivat, kun kuulivat Kennedyn kuolemasta. Minä olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla ja muistan, että joku kävi vetämässä lipun puolitankoon ja kertoi Amerikan presidentin kuolleen. Se ei muistaakseni sävähdyttänyt mitenkään erityisesti. Jälkeenpäin kyllä veivasimme JFK:n murhaa moneen kertaan. Ja tämän selittämiseksi pitää ottaa pieni sivuaskel tarinassa!
Kennedyn kuolema liippasi minun elämääni sitä kautta, että Niemisten ja Suomisten lapsien kanssa leikimme usein isän luokassa Arpa on heitettyä sillä aikaa, kun aikuiset joivat kahvia olohuoneessa. Se oli tietokilpailuleikki, ja ainoat kysymykset, jotka leikistämme muistan, ovat:
- Kuka murhasi Kennedyn?
ja
- Kuka oli Jack Ruby?
Robert Kennedyn murhan muistan paremmin. Koulu oli loppunut ja me olimme lähteneet Loimaalle kesävaatteita ostamaan. Yleensä meille ostettiin vaatteet mummon kaupasta, , mutta kai vanhemmilla oli jotain muuta asiaa Loimaalle ja me mukulat pääsimme mukaan. Muistan, että oli lämmintä ja kävelin sitä torin viertä kulkevaa katua, kun tieto tuli. Mutta mistä ihmeestä se tuli, kun ei silloin ollut lehtien lööppejä eikä mukana kulkevia radioita? En keksi!
Yksi 60-luvun iso kriisi minulta meni liki ohi. Olin kesällä 1967 Ahvenanmaalla kieltä oppimassa. Vapun aikoihin sinne mennessäni en osannut juuri muuta sanoa ruotsiksi kuin hevonen e häst, pappi e präst…, joten ei ole ihme, ettei kielitaito kesäkuun alussa täysin riittänyt ymmärtämään Kuuden päivän sodan yksityiskohtia. Sen putkiradion kyllä muistan. Siinä luki keltaisella valolla mustalla pohjalla sanoja kuten Motala ja Hilversum, ja sen rahisevasta ruotsista yritin saada selville, mitä Israelissa tapahtuu. Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisi voinut olla aika ahdistavaa kuulla sodasta, kun oli nafti 11-vuotias ja kielitaidottomana vieraassa perheessä. Mutta ei ollut.
Tämä on ensimmäinen osa sarjasta, jossa muistelen menneitä kriisejä.
Tämän osan linkkejä
Unkarin kansannousu 23.10.1956
Berliinin muuri 13.8.1961
JFK 22.11.1963
Lee Harvey Oswald
Arpa on heitetty
Jack Ruby
Kuuden päivän sota 5.6.1967
Hilversum
Motala
Robert Kennedy 6.6.1968
Tsekkoslovakian kriisi 20.8.1968
Kun ihmistä on siunattu kahdeksan viikon kesälomalla, vaatii töihinpaluu tavallista järeämpiä toimenpiteitä. Minun siirtymäriittiini kuuluu, että käyn hankkimassa talven tarpeiksi rintaliivejä ja bodyjä. Ei muuten ollut mikään miellyttävä tapahtuma! Koko kroppa tuntuu olevan höttökerroksen peitossa. Olkaimet puristautuvat syvälle pehmeisiin hartioihin. Selässä on ylenpalttisesti turhaa tavaraa, joka jää lötköttämään liivin päälle ja vaikka kuppikokoa kasvattaisi parilla kirjaimella, kainalon vaiheilta tursuaa irtonahkaa yli äyräiden. Matka lötköttävästä kesäminästä tehokkaaksi työhirmuksi vaikuttaa vuosi vuodelta vaikeammalta!
Seuraava vaihe on käsien ja jalkojen ruokkoaminen. Nyt ovat kynnet kirkkaan punaiset (Mavala, sävy Los Angeles), kun mustikkametsässä värjääntyneitä kynnenalusia ei muuten saanut peittoon. Varpaankynnet sen sijaan ovat maitomaisen vaaleat, kuten tänä syksynä kuuluukin (tai siis ainakin sormen kynsien kuuluisi olla, sanoo akkainlehti). Merkki on O.p.i (jonka tyyriydestä en tiennyt ennen kuin noista kommenteista luin. Omani ostin Tallinnan Kaubamajan alennusmyynnistä.)
Sitten pitää nyppiä naamasta ylimääräinen karvoitus ja kuoria kuolleet solut (Freeman Gel Scrub Rasberry). Päälle levitetään savinaamio (Freeman Purifying Clay Masque). Ja sitten kylpyyn (VIDAL ICE GEL BAGNODOCCIA, verigreippi+appelsiini, Tallinnan Kaubamajasta)! Matkalukemiseksi Työ, identiteetti ja oppiminen ja evääksi Isän leipiä (ruispalojen päällä Poutun Kotimaista meetvurstia, tomaattiviipaleita ja Edamia. Kuumennetaan mikrossa, kunnes juusto on sopivasti sulanut). Kätevä tarjotin on oikeastaan Spögen ammelauta.
Kylvyn jälkeen iho huutaa rasvaa (Mediterranean Spa Lemon & Orange Body Butter. Tallinnan Kaubamajan alennusmyynnistä tämäkin, ja paljon halvempi kuin tuossa jenkkimainoksessa!)
Tuohon kaikkeen ruhonhuoltoon saa hyvinkin kulumaan yhden viikonlopun. No, nyt on kaikki tehtynä, mitä tehtävissä on ja aikaa on jäljellä kahdeksisen tuntia. Äh, mieluummin olisin metsäläisenä kotona!
Ohjeita aloittelijalta aloittelijalle!
Videopodcastini neljännessä osassa puhun siitä, miten Seesmicit syntyvät. Tässä pari pointtia:
Tämän videon kuvaus:
Tässä osassa kerron tavastani käsikirjoittaa postaukseni + nauhoittaa juttuni (Macillä, jossa sisäänrakennettu kamera, mutta mikkinä ulkoinen Logitechin mikki).
Lisäksi uhoan videoiden teknisen rosoisuuden puolesta ja suren sitä, ettei Seesmiciä voi seurata linuxilla.
Linkkejä
Marginaalin Janin kommentti Sun äitis -blogissa
Kommenttikeskustelu Maurelitan haastattelun pohjalta Tuhat sanaa -blogissa
…että mitä ihmeen mölinää meiän parvekkeelta kuuluu! Jouduin nimittäin jotain kymmenen kertaa puhumaan tuon Seesmicin, kun aina jumahti kesken kaiken. Sitten vasta tajusin, että meidän langaton netti tekee “mikrokatkoksia”, joiden jälkeen nauhoitus ei enää osaa jatkua. Hain kiinteän piuhan ja nyt on purkissa (mutta selkeästi flegmaattisempana kuin pari otosta aiemmin, jatkuva katkeilu vie tuoreuden ja päällimmäisen puheinnon!)
Luvassa syvällistä itseruoskintaa ja sen pohdiskelua, pitäisikö jatkaminen lopettaa heti alkuunsa.
Pikku lisäys:
Tuossa upotetussa videossa ei näköjään näykään se description, jonka kirjoitin, joten lisäänpä tähän vielä siinä kerrotut linkit
Stanfordin podcasti, tuosta kun klikkaa oikeasta yläkulmasta Open Stanford in iTunes, valitsee kategoriaksi Business, klikkaa Business Leaders and Entrepreneurs ja etsii alustuksen Choosing the Entrepreneurial Path, niin pääsee kuulemaan Reid Hoffmanin ajatuksia.
Löysimme hyvän pommiohjeen internetistä!
Tuttu tyttö kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa [€] palasaippuasta.
No, tästä lajista on meilläkin hieman kokemusta. Keväällä 2005 Spöget tekivät koulua varten kemian projektityön saippuan valmistuksesta. Reseptin ja erinomaiset ohjeet löysimme Saippuakuplista. Taustalla olevaan kemiaan perehdyimme laajasti, mutta jos jotakuta kiinnostaa ihan sellainen pikaintro aiheesta, kannattaa lukea tämä yo-kysymyksen vastaus.
Ja sitten huonot uutiset: yksityishenkilöille ei enää myydä lipeää, joka on saippuan valmistuksessa keskeinen raaka-aine. Minä onnistuin sitä hankkimaan, sillä opetin tuohon aikaan mm. 2 ov:n kemia & fysiikka -kurssia edellisessä työpaikassani. Alla todistusaineistoa. Keittämiskuvat olivat jo jonnekin hukkuneet!
Itse tehty saippuamme onnistui hyvin. Käytimme tuoksuna sitruunamelissaa (eteeristä öljyä). Väriainetta emme käyttäneet, mutta luonnollinen kermanvalkoinen väri oli ihan nätti. Raaka-aineongelmien vuoksi olemme sittemmin palanneet ostosaippuan käyttäjiksi. Käsintehtyjen palasaippuoiden sijasta nuukailemme ostamalla ihan tehdastekoisia tavaroita. Tallinnasta ostin ison lastin Palmoliven ja Luxin saippuoita. Euroissa niille tuli hinnaksi n. 30 senttiä/saippua! Olen vasta ehtinyt ottaa käyttöön greipintuoksuisen (ihanan raikas), mutta epäilemättä myös manteli- ja yrttisaippuat täyttävät tehtävänsä!
Koska saippuakauppiaan taival tyssäsi raaka-aineongelmiin, päättivät Spöget tutustua muihin tuotantomahdollisuuksiin. Juuri eilen valmistui ensimmäinen erä kylpypommeja. Niistä tulee ihan erillinen postaus, kunhan pienet pilottireseptiin liittyvät tarkennukset on saatu hiottua kuntoon, mutta tässä etukäteisesittelyssä sitruunantuoksuiset porepallot.
koe-erässä mm. kahta kuulakokoa ja koekiekko
Herättääkö Knol kenellekään muulle roiseja mielleyhtymiä?
Googlen Knolista on kohkattu vähän siellä ja täällä. Oman panokseni keskusteluun annan alla.
Tässä ohje suomennettuna
Märät aineet
3,5 dl piimää (itse käytin Ingmanin rasvatonta piimää)
1 kananmuna
75 g sulatettua voita (käytä mikroa sulattamiseen)
Kuivat aineet
125g vehnäjauhoja (mulla ei ole vaakaa, käytin 1,5 dl jauhoja)
40g sokeria (edelleenkään ei vaakaa, joten annostelin kolme jälkiruokalusikallista, malli Savonia)
1/2 tl ruokasoodaa (edelleen malli Savonia, nyt vain pienempi koko)
1/2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
3 jälkkärilusikallista vaniliinisokeria
Ensin sekoitetaan märät aineet omassa kulhossaan ja kuivat omassaan. Ihan vain sekoitetaan, ei vatkata! Sitten lisätään puolet kuivista aineista märkien kulhoon ja sekoitetaan kevyesti. Kun töhnä on tasaista, lisätään loput kuivat aineet.
Paistetaan (valurauta)pannulla.
Käytin annostelussa soppakauhaa, jolla hiukan töpöttelin taikinaa leveämmälle alalle. Kun pannu oli kunnolla lämmennyt, käänsin virrat neloselle (4/6), ettei lätyn pinta kärvähtäisi.
Tosi hyviä!
PS Ei kannata kokeilla uunissa kypsentämistä malliin suomalainen pannukakku. Minä kokeilin jo. Ihan syötävää sekin oli, mutta pancakesille tyypillinen höttökeveys puuttui.
PPS pni, Nikke, Kriisi, någon… eikö tosiaan kuulostaisi hieman arveluttavalta sanoa jag knollade just ett bra pancake recept?
Virallinen eka kerta (ei kai sitä lasketa, jos hiukan lipsuu etukäteen?)
Pari kuukautta sitten tutustuin Tuijalla Seesmiciin. Heti tuntui, että seesmicailu voisi olla kivaa, mutta kesäkuussa elämässäni oli niin paljon muuta tärkeää meneillään, että videoblogaukseen tutustuminen jäi.
Tämä Tuijan kysymys jäi kuitenkin mieleen muhimaan.
Kahden kuukauden kypsyttelyn tuloksena kulissit ovat nyt kunnossa. Se kuitenkin vaati, että ensin piti pikkasen rehkasta.
The Kaukoputki (sisko toi aikoinaan Puolasta)
Akkujätteen oikea paikka ei ole parvekkeella, vaan täällä
Lavastus valmiina, tai ainakin sen verran, että lähetys voi alkaa!
Laitoin tuohon oikean marginaalin Täällähän minä -kohtaan linkin Seesmic-profiiliini. Sitä kautta päässee muihinkin videopodcasteihini, kunhan niitä nyt ensin tulee (ehkä pääsee! en oikein vielä osaa liikkua Seesmicissä).
Olin liki varma, että olen tästä aiheesta jo aiemminkin kirjoittanut, mutta eipä löytynyt merkintää haulla Sari, Pertti tai juontaja, joten pakko vissiin kertoa hiukan taustaa.
Tammikuussa 1992 kirjoitin kurssihakemuksen, jossa kerroin, etten ole koskaan juontanut opettajayhdistyksen pikkujoulussa, Lions Ladyjen muotinäytöksessä, puolueen paikallisyhdistyksen keskusteluillassa tai missään muuallakaan. Lisäksi tunnustin, etten pidä viihdeohjelmista. Näillä meriiteillä tulin valituksi ensin koekuvaukseen ja lopulta TV2:n viihdejuontajakoulutukseen. Neljäntoista kurssilaisen joukossa olin ainoa amatööri. Kaikilla muilla oli vähintään paikallisradiotoimittajatausta.
Viikko oli intensiivinen. Ensimmäisenä päivänä mm. harjoittelimme seisomista jotain nelisen tuntia. Seisomisen jälkeen oli vuorossa kävely ja katsekontaktin ottaminen. Yksi kerrallaan marssimme lavalle, pysähdyimme, katsoimme silmiin jokaista katsomossa istuvaa (=muut kurssilaiset + ohjaajat) ja kävelimme pois. Se oli niin vaativaa, että vähän yksi ja toinen pyysi saada tehdä homman uusiksi, kun ensimmäisellä kerralla meni niin pieleen!
Ensimmäisen kuvattavan suorituksen aiheena oli puolella porukasta kertoa käsilaukkunsa sisällöstä ja toisella puolella jostain lapsuuden tapahtumasta. Noista aiheista puhuessaan ihmiset kuulemma unohtavat esiintymisen ja maneerinsa ja ovat luonnollisimmillaan kameran edessä. Muiden tarinoista mieleeni on jäänyt sirpaleita kahdesta. Yksi osallistuja (jonka olen sittemmin vuosien varrella bongannut Jyväskylän aluetoimituksen ajankohtaispätkistä) kertoi siitä, miten hän oli äitinsä ja sisarustensa kanssa jäänyt nalkkiin espanjalaiselle lentokentälle, toinen (joka yhtenä kesänä juonsi paljain jaloin jotain viihdevisailua, jossa oli vatsastapuhuja nukkeineen) esitteli laukussaan olevan silkkikantisen muistikirjan, joka hänellä oli aina mukana ja johon hän kirjoitti tulevaan kirjaansa mahdollisesti päätyviä ideoita.
(Minä kerroin koti-ikävästä. Siitä, miten istuin kymmenvuotiaana kiven takana Ahvenanmaalla ja ikävöin kotiin. Kun isäntäperheeni äiti tuli kysymään, mikä minulla oli hätänä, näytin sanakirjasta sanan ikävä, mutta se olikin ikävä, ei ikävä. Se äiti melkein suuttui. Hänkö muka ikävä ihminen, sitä vartenko menin piiloon kiven taakse?)
Seuraavaksi teimme musiikkiohjelmaa. Jamie & Mie soitteli ja me kävimme vuoron perään tekemässä välispiikkejä ja pikku haastatteluja. (Mun osuus oli toooosi huono, musiikki ei ole vahva lajini!)
Sitten saimme tehtäväksemme toteuttaa viihdevisailun. Vedin oman showni Pertin kanssa. Hänellä oli siihen aikaan puoliselkään ulottuva, hapsottava, punertavaksi värjätty tukka, mustapokaiset silmälasit ja toisesta etuhampaasta oli lohjennut pala. Radiossa Sinistä elläintarhaa juontaessa ulkonäkö ei haitannut, mutta kurssin vetäjät tekivät selväksi, että Salovaaran habitukselle kyllä pitäisi tehdä jotain, ennen kuin hänestä olisi tv-juontajaksi. Aivan tajutonta, miten paljon lopulta tehtiin! Särmikäs sälli muuntui leperteleväksi hymistelijäksi ja päätyi kansanedustajaksi. Ei voi ymmärtää!
Yksi kurssilaisista oli koko viikon hirveän huolissaan. Hänellä oli just ollut vesirokko eivätkä näppylät olleet vielä kokonaan parantuneet kasvoista. Paksu pakkelikerros kasvoillaan hän suri, jos tulevaisuudenhaaveet nyt menisivät läskiksi ulkonäköongelman vuoksi. Minusta hänen ulkonäössään ei ollut ihmeempää vikaa, mutta hänen puheitaan pidin latteina ja kaikkinainen ajatusten säkenöinti loisti minusta poissaolollaan. Kuluneet 16 vuotta ovat osoittaneet Sarin pelänneen suotta.
Minusta ei koskaan tullut viihdejuontajaa. Malla Kuuranteen loppuarvio oli tyly: olet pelkkä puhuva pää. Hän oli piirtänyt lehtiöönsä tikku-ukon vartalonkielestäni. Seisoin kuvassa mikrofoni kädessä, käsi eteenpäin ojennettuna, ylävartalo kauas taakse taivutettuna, pää kenossa. Ilmiselvästi kauhuissani ja halukkaana pakittamaan mahdollisimman pitkälle epämiellyttävästä tilanteesta.
Saman keväänä hain ammatilliseen opettajankoulutukseen. Pätevöidyin opettajaksi. Opin, että pääni osaa paitsi puhua, myös ajatella. Nykyään osaan myös seisoa uskottavan näköisenä: rintakehä edessä, jalat kevyesti koukussa. Pää mokoma on edelleen kenossa!
Näitä aloin miettiä, kun kaksi suosikkijuontajaani taas putkahti iltapäivälehtiin. (via)
Ja lopuksi jotain ihan muuta: Maurelita esiintyy Tuijalla sekä podcastissa että videolla.
