Sun äitis

Mulla olisi ollut hirveesti hommia, mutta sen sijaan, että olisin ahkeroinut, päädyin tuntikausiksi etsimään veneitä netistä. Voiko olla tyhmempää kuin seikkailla saksalaisilla ja englantilaisilla siivuilla lukemassa veneiden speksejä ja katselemassa salonkien sisustuksia? Kun eiväthän veneet edes kiinnosta minua. Mutkun tuosta yhdestä ei ole itsestään taustatietoja selvittämään.

Saman tien sitten päädyin etsimään marinoita Google Mapsillä ja selvittämään majoitustiloja lähistöltä ja hakemaan lentoreittejä ja juna-aikatauluja ja paikallisliikenteen bussipysäkkejä ja…Ihan vain kuivaharjoitteluna, en minä oikeesti mihinkään paatinhakureissulle ole lähtemässä. On tämä internet sentään ihmeellinen!

Velttoilusta tuli kuitenkin niin tahmainen olo, että samoilla itseinhoilla joudan nyt vielä tempaisemaan tähän paskameemin, johon minut haastoi Kukkis.

1. Miten monta blogiviestiä olet kirjoittanut blogiisi?
412. Ei siis kovinkaan montaa, kun ottaa huomion, että blogillani on kesällä kolmivuotissynttärit. (kommentteja täällä on monin verroin enemmän. Kiitos siitä!)

2. Miksi aloit kirjoittaa omaa blogia nettiin?
Tämä on kyllä jo aika kulunut tarina, mutta menköön vielä kerran. Kesäkuussa 2005 sain syntymäpäivälahjaksi Sun äitis suosittelee merkin, jonka JCP oli modannut Valion Play-maidon mainoksen pohjalta. Spöget olivat nähneet alkuperäisen merkin katumainoksissa ja ehdottaneet JCP:lle ideaa. PA täydensi lahjaa antamalla minulle gmail-tilin (ne olivat siihen aikaan vielä kutsun takana). Sinä kesäkuisena yönä sitten lähettelin upouudesta postistani merkkejä tunnustukseksi seuraamilleni blogeille.

Merkin laitoin PA:n avustuksella jakoon jollekin ilmaispalvelimelle. Tämä pitkä bildappi liitty blogini perustamiseen sitä kautta, että elokuuhun mennessä merkkiä oli haettu palvelimelta enemmän kuin säännöt sallivat, ja ne mokomat lopettivat jakelun. Perustin blogini ihan vain turvatakseni merkin häiriöttömän jakelun.

3. Millä nettisivuilla käyt, kun olet netissä?
Blogilistalla, Google Readerissa (ja noiden edellisten kautta hyvin monessa paikassa), sometussa, del.icio.usissa, muutamia mainitakseni (nyt en jaksa linkata, ehkä joskus täydennän linkit)

4. Onko sinulla omaa kotisivua netissä? (Blogia ei lasketa.)
Ei.

5. Osaatko puhua muita kieliä kuin äidinkieltäsi? Mitä kieliä?
Englantia ja ruotsia. Ja minulla on siitä oikein todistuksetkin. Englannista suoritin diplomin Teaching content in English ja juuri tänään tuli tammikuisen Falunin reissuni peruina todistus, että muun hauskanpidon ohessa tulin suorittaneeksi 6 högskolepoängiä Svenska för utländska studenter arvosanalla Väl godkänd. Kummatkin kielet olen onnekseni saanut opetella korvakuulolta (olin 10-vuotias, kun äiti lähetti minuta Ahvenanmaalle kieltä oppimaan eikä minun englantiakaan tarvinnut kirjoista päntätä). Ranskaa sen sijaan olisi oikein pitänyt opiskella, enkä oikein viitsinyt. Niinpä en ikinä oppinut sitä puhumaan.

6. Mitkä ohjelmat seuraat tv:stä?
Täydellisiä naisia. Enkä juuri muuta, kun Boston Leagalia ei enää tule.

7. Hissi vai portaat?
Hissi, paitsi jos kuljen kollegani Karin kanssa. Silloin kapuan portaita kahdeksanteen kerrokseen ihan mukisematta.

8. Onnen- ja epäonnen numerosi ovat?
Minulla ei ole tiedostettuja onnennumeroita tai syntipukkeja. Parittomissa numeroissa kyllä saattaa olla hiukan enemmän hyvää karmaa!

9. Enkä minä taaskaan haasta ketään (tai vaihtoehtoisesti haastan kaikki!)

Meni sitten sivu suun se paatti! Jos jollakulla olisi myynnissä ketterä kilpavene, jossa on hyvät helat, laadukkaat vinssit, tuoreet ja hyvinpidetyt kisapurjeet yms., niin tarjoukset välittyvät kauttani Gorballe. (paineistetulle lämpimälle vedelle ei ole tarvetta, myrskypunkat ovat parempi myyntivaltti kuin kivat salongin kaapit - ihan vain tiedoksi, jotta ymmärtäisitte, millaista paattia tässä nyt ollaan etsimässä.)

Oletteko huomanneet, että aina kun tapahtuu jotakin merkittävää (niinku esmeks paavi kuolee tai Kanerva eroaa), Kuulis palaa?

…kysyi Kata edellisen postauksen kommenteissa.

No, kerrotaan.

Gorba oli alakouluikäisenä kesäisin päivähoidossa vuoro viikoin vaarinsa kirjapainossa ja vanhempiensa sähköurakointiliikkeessä. Päivähoidon sijasta hän itse tosin kertoo olleensa kesätöissä. Vaarilla nuorista, tarkoista silmistä oli apua, kun oli tarvis poimia pikkuruisia kirjasimia. Lamppukaupassa päivät kuluivat jatkojohtoja tehden. Molemmissa palkka oli sama, markka päivässä.

Kymmenen korvilla Gorba oli tienannut sen verran, että osti isänsä ja veljensä kanssa kimppaan puuvalmiin Vasaman (pieni purjevene). Sitä sitten hiottiin ja lakattiin mökillä miehissä. Vasamalla koluttiin mökkijärvi läpikotaisin. Vain kerran se kaatui. Vika oli appiukon, väittää Gorba edelleen.

Gorban seuraava purjevene oli veljen kanssa puoliksi ostettu Niinirannan veljesten vanha 505. Fivellä sällit alkoivat kilpapurjehduksen. Siinä oli omat vaikeutensa: Gorballa ei vielä ollut ajokorttia, joten kisoihin piti joko purjehtia (ja olla puhki jo ennen ensimmäistäkään starttia) tai hinata jolla perille appivanhempien moottoriveneellä.

Ensimmäisen viisnollavitosen huono puoli oli, ettei siinä ollut spinnutunnelia, mikä väistämättä hidasti manöövereitä. Niinpä pojat ostivat uuden veneenrungon Porvoon läheltä Lönnforsin veneveistämöstä. Maston ja helat he hankkivat erikseen. Siihen aikaan ei ollut vielä akkuporakoneita ja akkukäyttöisiä ruuvinvääntimiä, joten ruuvinreikiä käsipelillä poratessa ja tilpehöörejä kiinnitellessä vierähti tunti ja toinenkin.

Kisamenestys ei ollut kummoista. Vähemmästäkin tunteet kuumenevat. Yhden kisan jälkeen Suomenlahdella oli vähällä sattua veljessurma. Pikkuveli hermostui jäkättävään Gorbaan ja huitaisi tätä melalla. Gorba antoi takaisin heiluttamalla spinnunpuomia. Kumpikaan ei osunut kuolettavasti. Sitä paitsi veljesten tasapaino piti, vaikkei jollaa ollut suunniteltu siihen tarkoitukseen, että siinä käydään kaksintaistelua seisten. Rantaan päästyä veli ilmoitti, että yhteinen purjehdusura oli ohi ja hän haluaa rahansa pois puolikkaasta veneestä. Appiukko toimi rahoittajana. Veli osti omalla puoliskollaan yksin seilattavan Laserin.

Gorba löysi uudeksi gastiksi teekkarikaverinsa. Samoihin aikoihin minä ilmestyin kuvioihin (linkissä mm. kuvaus kaatumiseen päätyneestä purjehdusretkestämme Lauttasaaren edustalla). Muutamia kertoja vielä seilasimme viisnollavitosella. Parhaiten viihdyin silloin, kun tuuli oli niin tyyni, että eteneminen edellytti melomista. Lopulta paatti jumittui appivanhempien mökin rantaan säilöön. Siellä se on lahonnut jo parikymmentä vuotta.

Sen jälkeen Gorballa ei ole ollut omaa venettä. Muiden paateilla se on kisannut paljon. Perheellä olemme purjehtineet parina kesänä vuokraveneellä. Nyt on kuitenkin niin, että jos se mies joskus haaveilee veneen hankkivansa, niin kohta on jo kiire (53 v ei ole enää ihan poikasen ikä).

Tämän tarinan paatti tuli talvella myyntiin. Ensin Gorba oli, että sniif, sillä juuri tuon veneen miehistössä hän viime kesänä kilpaili. Nyt olisi etsittävä uusi gastintarpeinen kippari, kun edellinen alus myydään alta pois (koska sen kippari aikoo jatkossa keskittyä 505-purjehdukseen of all things!!). Mutta sitten kävi näin: anoppivainaan asunnossa kymmenen vuotta asunut vuokralainen sanoi sopimuksensa irti, ja perikunta (=Gorba ja sen veli) päätti panna kämpän myyntiin. Jos se menee kaupaksi suht nopsaan, saattaa hyvinkin käydä niin, että Gorba seilaa ensi kesänä samaa paattia kuin viime kesänäkin. Nyt vain kipparina.

(Sitten vielä pieni selitys: Meillä on avioehto. Kaikki yhteisellä työllä hankittu on pantu molempien nimiin, muta äidinperintönsä Gorba joutaa sijoittamaan omissa nimissään johonkin itselleen tärkeään. Ja jos se tärkeä on paatti, on minulla mielestäni avioehtoon vedoten oikeus kieltäytyä purjehtimisesta aina kun hiukankin siltä tuntuu!)

Yleensähän olen pyrkien tai pyrkimättä päätynyt tekemään maaliskuussa muutoksia elämääni. Tänä vuonna meinas mennä tiukille, muutama päivä enää jäljellä. No, nyt näyttää siltä, että tämänpäiväisten päätösten seurauksena voin ensi kesänä avioehtoon vedoten kieltäytyä lähtemästä purjehtimaan. Gorba on vissiin saamassa paattinsa.

Oma maalismuutokseni siirtyy niukasti huhtikuun puolelle. Celia kokosi näytille niin houkuttelevan kokoelman pulipäitä, että kahden vuoden kampaajalla käymättömyyden jälkeen taidan vihdoin ottaa ensi viikolla ratkaisevan askeleen ja kerityttää pääni (täysin tietoisena siitä, ettei frisyyri oman yli 50-vuotiaan naamani päällä näytä ollenkaan niin nätiltä kuin noissa kuvissa).

Olen viikon ajan rämpinyt satunnaisesti Second Lifessa. Osaan jo istua ja kävely onnistuu useimmiten. Mutta ei läheskään aina, vaikka otin käyttöön ulkoisen näppiksen, siirryin kiinteään nettipiuhaan ja sammutin taustalta muut ohjelmat. Silti, siinä missä joku on muutaman tunnin oleskelun jälkeen valmis rakennusurakoitsijaksi, minun hahmoni ei hallitse perusjuttujakaan. Iso nenä pystyssä se kävelee sitkeästi päin maastomuodostelmaa ja häviää hetkeksi näkyvistä pullahtaakseen sitten ulos rinteen toisesta reunasta. Siis käveltyään kirjaimellisesti läpi harmaan kiven! Hempeydellä katselen sinnikästä pikkuminää ajatellen, että olisi se silti parempi, jos osaisi lentää sen nyppylän yli kuten tarkoitus on.

Minun pitäisi parin viikon päästä puhua yhdessä tilaisuudessa kolme varttia. Sen oheistuotteeksi ajattelin työstää kolmet ohjekalvot kotiin viemisiksi (niitä ei ole tarkoitus siinä tilaisuudessa läpilätistä). Eilen sain aikaan peruspuntin del.icio.us-palvelusta.

| View | Upload your own

Ajattelin kokeilla, miten kalvojen taustapuhuminen onnistuisi. Äänitin Keynotella puheet ja exporttasin paketin Flashikai. Toimi ihan ok omalla koneella. Tyhmänä ajattelin, ettei olisi kummoinenkaan juttu uppia tuotos Sometuun (kuten toiveikkaasti vielä diasatsin viimeisellä sivulla lupaan). Ei sinne kelpaa .swf. Eikä minnekään muuallekaan. En lannistunut (olin tuossa vaiheessa ehkä puolivälissä vuortani). Exporttasin esityksen .mov-muotoon. Kotona QuickTime pyöri ihan nätisti, mutta maailmalle upittuna puheet ja kalvot menivät epäsynkkaan ja kuva meni ihan mössähuonolaatuiseksi.

En vaan osa! Kymmenen tuntia ainutkertaista elämääni tuhlasin mokomaan tappeluun sen sijaan, että olisin ymmärtänyt irrottaa ja lähteä lentoon. Tai edes ulos kävelylle.

Kaiken epäonnistumisen ja räpeltämisen vastapainoksi haluan nyt pikaista, huikaisevaa onnistumisen elämystä ja pyydän siihen apuanne. Mihin päin internetskua kuuluu suunnata, jos halua vartin intensiivisen puuhaamisen jälkeen kokea oppineensa jotain, saneensa jotain aikaiseksi yms. muuta EVON egoa rakentavaa . Paras idea palkitaan!

Sitä odotellessa pyrin laskemaan stressitasoani perinteisin menetelmin: ensin kylpyyn, sitten kävelylle.

Hesari tiesi kertoa, että viidennes viidesluokkalaisista ei opetushallituksen arvioinnissa tunnistanut mäntyä. Olen Virttaan kankaalta kotoisin ja mänty on minulle puista rakkain. Silti tunnistaminen tuotti vaikeuksia. Siis näyttääkö tämä puu muka männyltä? (Kuva napattu täysin ilman lupaa ja kaikkien tekijänoikeuksien vastaisesti HS:n digilehdestä)

Uploaded with plasq’s Skitch!

Minun mäntyni ovat pitkiä ja solakoita, eivät tuollaisia lattapäisiä levittelijöitä. Runko tuossa sentään on jotenkuten tunnistettava.

Uploaded with plasq’s Skitch!

Kuva Sun äitis, saa ottaa

Lapset kuulemma tunsivat myös huonosti ravintoketjut. Sitäkään en yhtään ihmettele, jos kysymisen tavat ovat yhtä omituiset kuin Spögöttimien bilsan kokeissa aikoinaan. Tämä tapahtui poikien ollessa kolmannella tai neljännellä luokalla. Ravintoketju oli aiheena ja koepaperissa kolme kuvaa: mettä keräävä mehiläinen, pihlajan oksalla istuva tilhi ja ylhäällä lentelevää pulskaa lintua tähyilevä poika. Koevastaukseksi toinen Spöge kirjoitti: mehiläinen kerää mettä, lintu istuu oksalla, poika katselee lintua. Lauseet hän kirjoitti sen perusteella, mitä kuvat hänen mielestään esittivät. Ensimmäinen oli tsägällä myös opettajaa tyydyttävä vastaus. (Tilhijutun vielä hiffasin, mutta pojan ja pulun ravintoketjuyhteys ei ollut itsellenikään mitenkään erityisen ilmeinen.)

Enkä yhtään ihmettele sitäkään, että lapset osasivat arvioinnissa vastata huonosti yhteyttämiseen. On siitä niin ylempää tiedettä tehty oppikirjojen kaaviokuvissa. Näissä biologiajutuissa (ja muissakin oppimisasioissa) olen sellainen kolbilainen kokeillaans ensin ja opitaan siitä -aatteen kannattaja. Ikkunalaudalla kasvava krassi ja luokan perällä muhiva matokompostori perehdyttävät luonnon kiertokulkuun oleellisesti paremmin kuin moniväriset, havainnollisiksi tarkoitetut kaaviot. Siinä on vain sellainen vika, että lapsi ei ehkä osaa ulkoistaa krassinkasvatuksen kautta opittua yhteyttämistä kysymyslanketin kaaviokuviin!

Kirjalliset vastaukset kertovat usein hirveän huonosti sen, mitä joku (etenkään 11-vuotias) jostain asiasta oikeasti osaa ja ymmärtää. Olen toiveikas, että lapset osaavat enemmän kuin arviointikyselyssä kykenivät osoittamaan. Tai muuten on kyllä kiire pistää lisää resursseja peliin!

Ajattelin eilen viihdyttää teitä tarinalla Tupusta, mutten sitten ehtinytkään, kun koko ilta meni muiden viihdyttäviä merkintöjä lukiessa ja kommentoidessa. Sikspä viihdytän vasta nyt.

Tupu on varttuneeseen ikään ehtinyt lähipiiriini kuuluva nainen (isäni vaimo, jos tarkkoja ollaan). Joitakin vuosia sitten hän meni kauppaan katselemaan suihkukoppeja, sillä kylppärin kalustaminen oli ajankohtaista. Ystävällinen nuorimies esitteli kaappeja ja kehotti Tupua kurkkaamaan, miltä kaapin sisällä näyttää. Ja sitten hän sulki oven Tupun perässä.

Pieni nainen paksussa päällystakissaan panikoitui ahtaassa tilassa. Tupu alkoi kirkua kauhusta, vaikka muuten onkin hyvin hillitty ihminen. Poika avasi oven hämmentyneenä, muttei malttanut olla letkauttamatta, että suihkuverho saattaisi sittenkin olla rouvalle oikeampi valinta.

Suihkuverho siitä tuli. Ahtaanpaikan kammo silti jäi. Erityisen haastaviksi paikoiksi Tupu kokee kauppaliikkeiden pyöröovet. Jos kauppaan ei ole muuta tietä, vaan Tupun on ehdoton pakko astua pyöröhärveliin, hän hengittää ensin syvään, kiinnittää katseensa kaukaisuuteen ja hokee mielessään kannustavasti kohta tämä on ohi, ihan pian pääsen ulos. Joskus tämäkään ei riitä. Kerran Tupun oli pakko etsiä lohtua tarttumalla takanaan kävelevän isäni käteen. Ulos päästyään hän huomasi pitävänsä kädestä ihan vierasta miestä. Isä oli vahingossa päätynyt eri sektoriin kuin vaimonsa.

Asiakaspalvelijat: varokaa tunkemasta ihmisiä suihkukaappiin, jollette halua aiheuttaa heille pysyvää ahdistusta!

En minä ymmärrä, mitä kansalaisjournalismi on. Mutta ei sitä minun mielestäni ainakaan miksikään tavisten toteuttamaksi poliittiseksi pulinaksi ole syytä latistaa. Vrt nimimerkki Goronin kirjoitus hesrin keskustelupalstalla

…Varmasti käsitöilläkin on poliittinen ulottuvuus, kuten käyttääkö paitansa raaka-aineena kotimaista luomukasvatettujen lampaiden villaa vai australialaisten tehokasvatettujen, mitä tämä valinta merkitsee talouspoliittisesti jne., mutta käsityöohjeet eivät ole poliittista journalismia…

Ihan intuitiivisesti ajattelisin, että kansalaisjournalismi on vaikuttamista. Kun mietin esimerkkejä siitä, miten olen tullut vaikutetuksi lojuessani blogeissa viimeiset neljä vuotta, tulee ensimmäiseksi mieleeni, että autismi on koskettanut minua täällä voimakkaammin kuin missään perinteisen median puolella (tai aihetta käsittelevissä kirjoissa, joita niitäkin olen työni vuoksi lukenut). Kaura on Viistolla pinnalla pitänyt siitä huolen. Perinteiset mediat eivät millään pysty samaan pitkäaikaisvaikuttamiseen, siihen, että vuosien saatossa aihetta käsitellään toistuvasti, aina uudesta näkökulmasta. Ja niin, että asian ottaa väistämättä vastaan tunteella.

Ammattilehtiä enemmän minua on ammatissani kehittänyt Anne Rongas Blogien opetuskäytöllään. Netti on pullollaan sälää, josta minulle voisi olla hyötyä. On upeaa, että jossain majailee Annen kaltainen ihminen, joka etsii, suodattaa ja selittää minulle, mihin minun kannattaisi suunnata verkko-opettajana. Edellisessäkin olisi jo kyllin kansalaisjournalismia, mutta kaiken tämän päälle Anne ehtii vielä kädestä pitäen neuvoa. Perinteinen media ei millään pysty samanlaiseen ammatilliseen täsmävaikuttamiseen.

Hiukan samaan sarjaan kuuluvat sinnikkäät monimediavaikuttajat Tuhat sanaa Tuija, , sanoi Erkka ja Medis, joita ilman olisi mukavuudenhaluisena jättänyt opettelematta monta asiaa. Perinteinen media ei millään pysty samanlaiseen tekstin, kuvan (myös liikkuvan) ja äänen vuorovaikutteiseen yhdistelyyn.

Olen vakuuttunut, etten seuraamieni sanoma- ja aikakauslehtien tai television kautta olisi tiedostanut sananvapauskysymyksiä läheskään niin voimakkaasti kuin blogeissa notkumalla. Blogien verkostomaisen vaikutusmekanismin vuoksi en edes osaa nimetä, kenelle kunnia tästä kuuluu. pnille, Mertenille, Sedikselle ja Mitvitille nyt ainakin. (Olen sillä tavalla kummasti rakennettu, etten osaa vähätellä sanotun merkitystä vain siksi, että sanomisen tapa on viihdyttävä.) Perinteinen media ei millään pysty samanlaisen verkottuneeseen ja linkittyneeseen yhteisvaikuttamiseen.

Verkottunut yhteisvaikuttaminen on koskettanut minua myös lukemattomilla muilla elämänalueilla. Esimerkiksi salarouvailussa (salarouvilla näyttää muuten olevan kokoontumisajot meneillään Kukkiksella ja siinä, että hurmaavien nuorten miesten seura on hidastanut käpyyntymistäni keski-ikäiseksi tosikoksi (ok, olisin minä tuota viimeiseksi mainittua sälliä tavannut muutenkin!). Perinteinen media olisi luokitellut minut ET-ihmiseksi eikä olisi ymmärtänyt, että nautin erilaisten ja eri ikäisten ihmisten tarinoista.

Tatatataa! On aika julistaa Sun äitis Kansalaisjournalisti-pokaalin saajat:

Kaura, Anne, Tuija, Erkka, Medis, pni, Merten, Sedis, Mitvit, Elma, Helen, Kukkis, Ohari
Viima, Vt, PA ja lisäksi Mari Koo

Olkaa hyvä!

Uploaded with plasq’s Skitch!

Ainiinjoo, niille, jotka kaipaavat pitkäaikaissairaiden hoitajaongelmia käsittelevia blogimerkintöjä:

Vetoomuksia
Saapumisia ja lähtemisiä

Olisi niitä tuoreempiakin, mutkun en nyt keksi, millä hakusanoilla etsisin!

Tarkoitus oli vain kommentoida Tuijalle tehtävänannon selkeyttä. Mm. tätä:

Virtuaalimaailma: Tutustu CSI:NY:n markkinointisaittiin http://csi-ny.reg.electricsheepcompany.com/join-secondlife/csi-ny/avatar

tee oma avatar ohjeiden mukaan
lataa asiakassovellus, loggaudu sisään Second Lifeen

Mitens sitä kommentoi, jollei ensin kokeile? Niinpä päätin noudattaa ohjeita.

Ensimmäinen hämmennyksen paikka tuli, kun olin rekisteröimässä käyttäjätunnusta. Ideana on, että hahmonsa etunimen saa keksiä itse ja sukunimi plokataan listasta. Päädyin nimeen Sunaitis Trialle, kun siinä oli jotenkin sellainen kokeilevan käytön klangi. Sitten piti vielä kirjoittaa spämmisana, josta en saanut selvää. Kokeilin silti urheasti. Ei mennyt oikein. Päätin valita kuunneltavan version. Se oli näitä moderneja, joissa on joukossa hälyääntä ja höpötystä. Hetken tuntui, etten saa siitäkään mitään selvää. No, kyllä se läpi meni, mutta sitten tuli herja, että nimi on jo käytössä jollakulla toisella. Valitsin uuden sukunimen, valitsin ääniversion spämmineststa, pääsin läpi ja sain herjan: tällä sähköpostiosoitteella on jo tunnus, vaihda osoite.

Kuka ihme olisi rekisteröinyt käyttäjän minun gmailillani? Varmuuden vuoksi piipahdin postiin. Olisinkohan sittenkin jo joskus tehnyt Second Life -tunnarit? Olisin, nimittäin muutama minuutti aikaisemmin, mikäli vahvistusviestiin oli uskominen! Jostain ihme syystä se alkuperäinen Sunaitis Trialle oli sittenkin mennyt läpi, vaikka rekisteröinnin herjat muuta väittivät!

Seuraavaksi piti asentaa ohjelma, joka mahdollistaa kolmiulotteisessa maailmassa haahuilun. Laitoin imuroinnin päälle ja lähdin syömään aamupalaa (laskuri ennakoi siinä vaiheessa imurointiajaksi vähän yli tuntia. Ja meillä sentään on 10 megan Welho!). Kahvin ja lehden jälkeen palasin, vain huomatakseni, että lataaminen oli keskeytynyt (olenko muistanut mainita, että langaton tukiasemamme pätkii ajoittain sikapahasti?). Komensin koneen jatkamaan lataamista ja lähdin siivoamaan.

Kun siivoukset oli siivottu ja ruuat laitettu ja syöty, palasin Second Life -läksyni pariin. Lataus oli taas keskeytynyt, mutta onneksi niin lähellä loppua, ettei jatkaminen enää kauan kestänyt.

Asensin ohjelman, avasin sen ja teleporttauduin virtuaalimaailmaan. Olin minä kuullut, että siellä putkahdellaan vähän mihin sattuu, mutta tätä en sentään odottanut:

Uploaded with plasq’s Skitch!

Aika spooki fiilis päätyä puolipukeisena jonkun tuntemattoman alastoman miehen hartioille! Vaikka yritin mitä, tuo keskeneräisesti teleporttaantunut hahmo ei muuta tehnyt kuin heilutteli käsiään. Kun muutakaan en osannut, käynnistin ohjelman uudelleen. Nyt ilmestyin ihan vaatetettuna ja hiukset päässä keskelle New Yorkia. Katselin opastusvideot ja lähdin matkaan.

Tuijan seuraava ohje oli:

teleporttaa itsesi Yoen Kievariin http://slurl.com/secondlife/Rieul/66/95/67
ota omasta avataristasi kuva (snapshot tai ruutukaappaus) Yoen Kievarissa

Kirjoitin Search-luukkuun Yoen Kievari (kun en keksinyt, mistä voisi teleporttaantua suotaan johonkin tiettyyn osoitteeseen). Tarjotuista linkeistä valitsin paikan ja päädyin tänne:

Uploaded with plasq’s Skitch!

Tuohon asti kaikki sujui ok, mutta Teleport-nappulan klikkaamisella ei ollut vaikutusta. Taas piti käynnistää ohjelma uudestaan ja tällä kerralla onnistuin pääsemään perille Yoen Kievariin.

Uploaded with plasq’s Skitch!

Tutustuin ohjeisiin, kuuntelin radiota, kuljeskelin Kievarissa, katselin videota ja onnistuin vahingossa saamaan kupin maitokahvia (oletan!), mutta en osannut sen paremmin nojata penkkiin kuin istua toiseen! Käveleminenkin oli outoa: minusta ei ollenkaan tuntunut, että käännyin oikealle, kun napsuttelin oikeanpuoleista nuolta, vaan fiilis oli se, että maailma kääntyi minun ympärilläni vastapäivään.

Tässä vaiheessa pysähdyin viilailemaan avatariani kuntoon. Kasvoja pystyi muotoilemaan paljon. Sain lisättyä silmäpusseja, muotoilua nenää isommaksi ja lisättyä aavistuksen kaksoisleukaa. Myös kroppaa pystyi säätämään. Hiukan pituutta kaulaan, leveyttä hartioihin, graviteettia tisseihin, pyöreyttä vatsanseutuun ja kapeutta lantioon. Mutta sitten tuli stoppi: hiuksia ja vaatteita ei noin vain saanutkaan muutetuksi. Niitä pitäisi shoppailla (oikealla rahalla!) paikallisissa putiikeissa. Merkkiuskollisena etsin jo Searchilla Meeziä. Sillä hakusanalla löytyi vain joku alusvaateliike, jonne en kuitenkaan päässyt, kun teleportteri taas hyytyi. Harmi, minusta olisi ollut hauska sovitella Meezin ihania vaatteita ja tukkalaitteita avatarini päälle myös Secon Lifessa!

Maailma jumitti taas. Käynnistin uudestaan. Hakeuduin uudestaan Yoen Kievariin. Oho, nyt olikin tullut ilta! Taivas oli sinihämyinen ja rakennuksen seinustalla paloivat lyhdyt. Kävin pakkokäynnistämässä auringon, että näkisin eteeni. Käveleminen oli aikamoista köpöttelyä (tuli mieleen ikivanha Colonels Bequest, jota jonkin joulun aikaan pelasin poikien kanssa vuorokaudet ympäriinsä).

Hiukka sutjakammin edetäkseni yritin perehtyä lentämiseen. Ohjeen mukaan piti ensin iskeä Home-nappulaa ja sitten edetä Page upilla ja Page downilla (muistaakseni). Mutkun tässä näppiksessä ei ole erillistä Home-nappia ja Page up ja down ovat samoissa nappuloissa kujn nuolet! Ensin en onnistunut ollenkaan lentoon lähdössä (taoin varmuuden vuoksi vuorollaan sekä altia, että komentoa, että shiftiä, että kontrollia, että fn:ää..- yhdistettynä toisiinsa ja nuolinappuloihin ja…) Jokin tepsi, sillä löysin itseni ilmasta! Lenteleminen oli aika hauskaa! Paitsi sitten, kun ohjaus ei toiminut ja oma minä siellä viiletti holtittomasti yli tuntemattomien alueiden. Yritin klikata itseni kotiin ja päädyin takaisin New Yorkiin. Mutta en minä sielläkään pystynyt kävelemään, lentomoodi oli päällä ja pysyi! Katsoin parhaaksi poistua Second Lifesta ja tulla tänne kirjoittamaan muistiinpanoja ensimmäisistä reissuistani.

Kirjoittaessani sitten luulin selvittäneeni näppäiden salat ja päätin kokeilla vielä kerran. Vaan nyt kun tulin sisään, olinkin taas jalankulkija. Enkä päässyt ilmaan en sitten millään! Sen sijaan lähdin vahingossa holtittomasti juoksemaan Kievarin lähistön koivikkoon. Ihan vahingossa sitten huomasin, että kun klikkaa komento pohjassa tyypin päällä, aukeaa kumma ympyräsektorivalikko, josta olisi voinut valita istu. Innoissani yritin hakeutua takaisin Kievariin kokeillakseni penkille istahtamista. Matkalla juutuin vesilammikkoon. Nyt olen taas stuck! Pitää vissiin lopettaa ohjelma tältä illalta!

Vielä olisi pitänyt:

lähetä pikaviestillä tervehdys avatarille nimeltä Oxygen Rich (se olen minä)

Jäi tekemättä, tässä ne terveiset kuitenkin tulevat: hetkittäin ihan hauskaa, toistaiseksi minulle liian haastavaa! Ohjeissa ei ollut mitään epäselvää. Sähräilyt johtuivat joko:

1. minusta

2. käyttöjärjestelmästäni (nappulakomennot eivät aina täsmänneet ohjeiden kanssa, tai sitten vain ymmärsin väärin, jollin syy oli kohdassa 1)

3. kannettavan näppiksestä (jossa ei ole kaikkia ohjausnappuloita suoraan)

4. pätkivästä langattomasta verkosta (paitsi viimeiset tunnit kyllä käytin kiinteä piuhaa)

5. Second Lifestä (onko ihan varma, ettei se ole mahdottoman buginen paikka?)

En kyllä ihan vielä ala pitää oppituntejani Second Lifessä! (Marin linjoilla siis).

Spögöttimien työssäoppimispaikalla (siis yrityksessä, ei välttämättä Spögejen työmaalla) alkavat äijien mukaan YT-neuvottelut maanantaina. Lomautuksia on tiedossa. Ei mitään pitkiä, mutta kumminkin. Yksi nuoremmista asentajista oli hiukan huolestunut tilanteestaan.

- Ootteks te nyt vihaisia meille, kun me viedään teidän töitä, kysyi toinen Spöge.

- Ei olla. Te olette tavallaan täällä suojakilpenä, kun selaiselta työmaalta, jossa on työssäoppijoita, ei saa lomauttaa vakiväkeä, vastasivat miehet.

- Teidänkin kannattaisi kyllä liittyä Sähköliittoon. Kesätöistäkin saa kerättyä työssäoloehtoa, sanoi yksi asentaja.

Ja toinen jatkoi:

- Jos joku nyt alkaa kuiskutella jotain Loimaan kassasta, niin muistakaa, että se ei kyllä kannata. Sieltä ei saa mitään lakineuvoja, jos kova paikka tulee.

Kotona sitten piti kysellä lisää. Onko tosiaan niin, että hyvänkin sähköasentajan pitää varautua työttömyyteen? Mitä tarkoittaa työssäoloehto? Mistä se lomautuksen aikainen jotain suunnilleen 75% palkasta (kuten työmaan tyypit asian ilmaisivat) oikein tulee? Mitä muuta sieltä liitosta oikein saa kuin työttömysturvaa? yms.

Olenkos jo kertonut, miten paljon arvostan työssäoppimisjaksoja (no olenolen)? Taas vahvistuin uskossani. Miettikääs, minkä verran 18-vuotiaita kiinnostaa, kun opettaja luokassaan luennoi työlainsäädäntöä ja suomalaista työmarkkinakäytäntöä. Hohhoijaa! Mutta anapas olla, kun työmaan äijät turisevat tauolla samoista asioista, johan alkaa kiinnostaa!

(Vertauksen vuoksi voisin mainita, että korkeakouluopiskeleville kansanosille noita elämän perusasioita eivät useimmiten kerro sen paremmin luokkahuonevalistajat kuin työtoveritkaan. Kantapään kautta opitaan, kun ensimmäisen kerran osuu omaan nilkkaan.)